Kun hyppää lautapeliharrastajaksi lähes tyhjästä, on monta pusikkoa perattavana, ennen kuin oma pelimaku löytyy ja tarkentuu. Ja sitten se maku jo muuttuukin. Tarkastelin omaa muutamavuotistaivaltani lautapelaajana ja tunnistin seitsemän eri vaihetta, jotka ovat osin päällekkäiset. Sekä yhden orastavan.
Kaikkiruokaisuus
Lautapeliharrastukseni alkoi ilman rooli- tai digitaalisen pelaamisen historiaa.
Carcassonnen ja
Alhambran myötä aukeni yhtäkkiä koko pelaamisen maailma. Astuin sinne kaikkiruokaisena ja ennakkoluulottomana. Olimme Kaitsun kanssa kiertäneet ahkerasti kirppiksiä jo jonkin aikaa, ja kirppistelyn ensisijaiseksi kohteeksi tulivat nyt lautapelit. Nappasimme mukaan kaiken mikä lähti alle kymmenellä eurolla. Jossain vaiheessa aloimme tsekata BoardGameGeekistä pelin reittauksen ennen ostopäätöstä, mutta usein meille riitti, että reittaus oli nipinnapin kutonen tai sitä parempi. Enemmistö näistä peleistä on jo aikaa sitten tunkitettu eteenpäin tai upotettu syvälle pelikerhon kaapin uumeniin:
Magic Hill, Matkapeli, Rimini... Pelikertoja ne saivat yleensä yhden tai kaksi. Vaikka pelien taso oli vähän niin ja näin, ne olivat hyvin edullinen tapa tutustua lautapelien moninaisuuteen ja mekaniikkoihin. Uusien pelien hankkimiseen päti sama kaikkiruokaisuus. Monet pelit tuli ostettua pelkän teeman, jännittävän kuvauksen tai ulkonäön perusteella. Ulkopuolelle sen sijaan jäivät amerirässit ja abstraktit viritelmät - sen verran ennakkoluuloinen siis kuitenkin olin. Pelisuunnittelijoiden nimistä, saati heidän maineestaan minulla ei ollut vielä mitään käsitystä,
Kniziaa ja
Krameria lukuun ottamatta.
 |
| Kirpparilöytö Marco Polo saisi mennä, ellei kuopus olisi siihen niin kiintynyt. |
Puiset ukkelit toimintoruuduissa: työläistenasettelut
Mikä lie ollut ensikosketukseni työläisenasettelupeleihin? Jossain vaiheessa pelejä hotkiessani kuitenkin tajusin, että puisten ukkeleiden sijoittelu rajattuihin määriin laudalla olevia toimintopaikkoja oli suunnilleen mahtavinta mitä lautapelaamisella oli tarjota. Vielä kun pian tämän mekaniikan löytämisen jälkeen pääsin tutustumaan Viticultureen, fiksauduin pitkäksi aikaa worker placementteihin.
Lords of Waterdeep, Egizia, New Bedford, Brew Crafters… Ennen pitkää meille oli kertynyt 17 eri työläistenasettelua, ja jokaisen kohdalla keksin syyn, miksei siitä voinut luopua. Luulen, että pelaajien välinen epäsuora vuorovaikutus on se juju, joka minua näissä peleissä kiehtoo. Vastapuolelle ei tehdä suoraa vahinkoa, mutta epäsuoraa kylläkin, kun juuri se tärkein tai mehukkain paikka blokataan omalla ukolla, oli sitten kyseessä sadonkorjuu kahdelta pellolta yhden sijasta
(Viticulture) tai täpötäysimmän junanvaunun matkustajien houkuttelu omaan majapaikkaan kilpailijan nenän edestä
(Letnisko). Nyt kun asiaa ajattelee, niin kiihkeimmän työläistenasetteluvaiheeni pelit olivat loppujen lopuksi aika pitkälti samasta puusta veistettyjä. Niissä ei käytetty noppia työläisinä, ja meeplejen sijoittelu noudatti aina samaa logiikkaa: laita ukko ja blokkaa toinen pelaaja samalta paikalta, tee toiminto, vedä ukko takaisin, toista sama seuraavalla ja sitä seuraavalla kierroksella.
Shem Phillipsin Raiders of the North Sea ja
Architects of the West Kingdom murtavat tämän kaavan, mikä on tuonut meillä worker placementit jälleen pinnalle hiljaisemman kauden jälkeen. Suosikkimekaniikkani se ei kuitenkaan välttämättä enää ole.
 |
| Worker Placement -lautoja: vasemmalta Egizia, Brew Crafters ja Lords of Waterdeep. |
Riskillä pelejä Kickstarterista
Kickstarter-pelien tukeminen
eli bäkkääminen on ollut oma selvästi tunnistettava vaiheensa.
Kultakausi alkoi melko välittömästi sen jälkeen kun olin jännittyneenä
ensimmäistä kertaa koskaan painanut pledge-nappia. Tuo ensimmäinen peli
oli
Budapest: Days of Ire 1956, ja sitä seuraavan vuoden aikana olin
bäkännyt ja saanutkin jo niin monta peliä, että
tein niihin blogissa katsauksen kesällä 2017. Sen jälkeen Kickstarter-intoni hiipui, vaikka
pelejä tuli ja tulee yhä. Nyt minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista
mielenkiintoa edes seurata, mitä potkustarttaajille on tarjolla. Jos
peli on hyvä, se varmasti tulee kauppoihin, joista voin sen jälkikäteen
hankkia. Tai jopa etukäteen: kun bäkkäämäni
Architects of the West
Kingdom tuli perille, sitä oli ollut saatavilla muutamissa ulkomaisissa
putiikeissa jo usean viikon ajan. Se pisti kyseenalaistamaan koko
bäkkäystouhun. Tällä hetkellä odottelen enää
Mr Cabbagehead’s Gardenia,
Crisiksen ja
Roll Playerin lisäriä sekä
Deca Slayeria. Ei sen puoleen, ehkä
heti ensi viikolla Kickstarteriin ilmestyy lautapelikampanja, jota
haluan tukea. Kaiken kaikkiaan minulla on ollut tuuria KS-kampanjoiden suhteen. Mikään peli ei ole ollut yli puolta vuotta myöhässä, ja susihuonoksi olen joutunut toteamaan vain yhden pelin. KS:n kautta tulleet pelit eivät toisaalta ole keskimäärin olleet myöskään parempia kuin muualta hankitut.
 |
| Enemmän ja vähemmän pelattuja Kickstarter-pelejä. |
Noppahurahdus
Suhtauduin pitkän aikaa noppia sisältäviin
peleihin blääh-asenteella. Ne symboloivat minulle passiivista
tuurilottoa tai aggressiivista ameriträssiä, enkä välittänyt, tai
välitä, kummastakaan. Onneksi löysin
Roll for the Galaxyn myötä
euronoppailut, joissa ei olla silmälukujen armoilla, vaan käytetään
niitä mahdollisimman optimaalisesti. (Tämä ei ole sivallus rässejä
kohtaan, tiedän kyllä, että noppavalmistelut ja nopanheitto on niissä
viety lähes taiteen asteelle). Myöhemmin tutustuin
Euphoria: Build a Better Dystopiaan, joka
avasi minulle noppasijoittelun käsitteen. Nopat workereina, wau! Olinkin
jo kaivannut jotain uutta maustetta työläistenasetteluihin. Pidimme
Kaitsun kanssa
marraskuussa 2017 noppapäivät, joiden lopuksi
tuskailimme huonoa noppapelien kokoelmaamme.
Rolskan lisäksi ainoastaan
Grand Austria Hotel ja
Troyes tarjosivat sellaista syvällisempää
noppaviihdettä, jota kaipailimme. Tilannetta korjaamaan ludoteekkiin on
sittemmin hankittu
The Voyages of Marco Polo ja
Roll Player lisäreineen,
ja kyllä
Sagradaakin voi kutsua keskimääräistä lihaisammaksi
noppailuksi.
 |
| Kolme noppaisaa timanttia: Grand Austria Hotel, Sagrada ja Roll for the Galaxy. Kaikki sopivat hyvin kaksinpeleiksi. |
Sosiaalista ja loogista päättelyä: deduktiopelit
Deduktiopelit
ovat olleet tämän vuoden löytö. Valmistelimme niistä nauhoitusta
Lautakunta-podcastiin ja huomasimme, että päättelypelejä oli tullut
pelattua melkoinen läjä. Olen aina nauttinut sosiaalisista deduktioista,
kuten
Resistance: Avalonista. Piiloroolit ovat herkullisia, ja
parhaimmillaan niitä muistellaan vielä kauan pelikokemuksen jälkeen.
Sosiaaliset deduktiot ovat saaneet tänä vuonna poikkeuksellisen paljon
peliaikaa ehkä siksi, että lautapelikerhomme kävijämäärät ovat jo niin
suuria, ettei seitsemän tai kymmenen hengen pelin järjestäminen ole
ongelma. Muun muassa
Captain Sonaria ja
Tortuga 1667:aa pääsin
kokeilemaan kerhossa aivan äskettäin. Loogisista päättelyistä ovat kesän
ja loppuvuoden aikana tulleet tutuiksi ainakin
Code777 ja
Cryptid.
 |
Päättelypeli Codenamesia olemme peluuttaneet menneenä syksynä monessa porukassa.
Whitehall Mystery on kuin Scotland Yard vol 2. |
Ajan hermolla: ihkauudet julkaisut
Cult of the New, uuden kultti, ei ole juuri ollut paheemme. Sekä minulla että Kaitsulla riittää vielä moneksi vuodeksi eteenpäin tongittavaa tällä vuosituhannella ilmestyneissä peleissä. Katseet ovat samaan aikaan suuntautuneet sekä taakse- että eteenpäin. Myönnettävä kuitenkin on, että ihkauudet ja vielä julkaisemistaan odottavat pelit ovat alkaneet kiinnostaa aiempaa enemmän. Niitä on myös tullut hankituksi useammin kuin aikaisempina vuosina. Jo ylempänä mainittu
Cryptid on yksi esimerkki pelistä, joka jostain syystä nyt vain oli saatava ennen kuin yksikään kauppa Suomessa myi sitä. Tai
Piepmatz. Tai
Cubirds. Pieniä pelejä, joten homma on vielä hyvin hanskassa, eikö?
Carson City the Card Gamen Kaitsu nappasi Lautsun verkkokaupasta heti kun se oli ilmestynyt sinne. Uusien pelien viehätys pohjautuu varmasti suuresti siihen, että on kiva tietää omakohtaisesti siitä, mistä foorumeilla puhutaan. Kun vaikkapa katsoo
The Family Showdownin tai Dice Towerin top10-listaa vuonna 2018 julkaistuista peleistä, voi yhtyä tai olla yhtymättä heidän mielipiteisiinsä siitä ja tuosta pelistä. Omalla wishlistilläni kuumottelevat tällä hetkellä tämän ja ensi vuoden julkaisuista
Smartphone Inc., Pipeline ja
Alubari: a Nice Cup of Tea.
 |
| Vuoden 2018 julkaisuista olemme tuoreeltaan napanneet muun muassa Keyforgen, Carson City TCG:n ja Cryptidin. |
Tarina kantaa ja koukuttaa
Jos pitäisi valita sana, joka kuvaa nykyistä vaihettani lautapeliharrastamisessa, se sana olisi tarinallisuus. Ihastelen
Sherlock Holmes the Consultive Detectiven mysteereitä, jotka on kuvattu aikakautta upeasti jäljittelevässä muodossa niin kirjallisesti kuin visuaalisesti. Minulla ei vain ole koskaan ollut aikaa uppoutua niiden ratkomiseen. Deduktiokauden ansiosta tutustuin
Watson & Holmesiin, joka on yhtä huoliteltu, mutta tarjoaa salapoliisikokemuksen yli puolta lyhemmässä ajassa. Olen tähän mennessä kilparatkonut kahta ensimmäistä tapausta
“The Adventure of the Looted Wagon” ja
“An Unanticipated Concert”. Mutta vielä parempaa oli luvassa, nimittäin
Detective: The Modern Crime Board Game. Se heittää pelaajat Antares-agenteiksi Richmondin kaupunkiin selvittämään vanhojen ja uusien rikosten vyyhteä, jossa kaikki kietoutuu arvoituksellisella tavalla yhteen. En ole koskaan pelannut mitään peliä yhtä intensiivisesti, tarinaan immersoituen, kuin
Detectiveä MCBG:tä. Nyt, kun keissit on saatu päätökseen, paluu euroihin tuntuu mahdottomalta, kuivalta. Ainakaan suoraa päätä.
The Chronicles of Crime, toinen tuore ja hyvin paljon kehuttu rikostenselvittelypeli, on onneksi vielä korkkaamatta. Fantasia-aiheisiin tarinallisiin peleihin en ole koskaan tuntenut vetoa (muuten kai olisin roolipelaaja?), mutta nämä “tämä tarina voisi melkein olla totta” -deduktiokeissit ovat parhaimmillaan näemmä äärimmäisen koukuttavia.
 |
| Rikostarinoita! Kiitän ja kumarran. Tämä on parhautta juuri nyt. |
Sotapelien heikko signaali?
On hentoja merkkejä siitä, että jonkinlainen sotapelien kausi voisi olla koittamassa. Vielä on vaikea sanoa varmasti. Olen tänä vuonna tutustunut kolmeen hyvään aluehallintapeliin, joissa on sota- tai muutoin poliittinen teema. Ensimmäinen näistä peleistä oli
1962: Making of the President, joka on korttivetoinen kuutioita-laudalle-sijoittelu
Nixonin ja
Kennedyn vaalitaistosta. Loppukeväästä pääsin pelaamaan
1918: veli veljeä vastaan -sotapeliä itse pelisuunnittelijan,
Antti Lehmusjärven johdolla. Tässä julkaisussa on paljon yhtymäkohtia
Making of the Presidentiin. Historian tapahtumat tulevat tutuiksi korttien tekstien kautta, mikä on mukavaa. Siinä mielessä täysin erilainen on kolmas äskettäinen sotapelituttavuuteni
Battle for Rokugan. Tilastojen mukaan minun ei pitäisi pitää siitä, mutta pidän silti, kuin hullu rusinakeitosta.
Battle for Rokugan sijoittuu fantasiakartalle (huh!) ja sisältää bluffia (huh huh!), eikä korteilla ole samanlaista merkitystä kuin kahdessa aiemmin mainitussa pelissä. Nyt kun hanat on saatu auki ja olen löytänyt sisältäni orastavan sotapeliharrastajan, odotan vain, että hyllyssä yhä vuoroaan odottavat
Lincoln,
Britannia ja
Kingdom of Heaven saavat tilaisuutensa.
 |
| Sotaa usealla mantereella. |
0 kommenttia:
Lähetä kommentti