Christian Fiore ja Knut Happel ovat saksalaisia pelisuunnittelijoita. Ystävykset käyttävät itsestään nimeä Spielziel (“pelin päämäärä” tms.). Kaksikko ei ole mitään kovin kuuluisia pelejä melko pitkän uransa aikana tehnyt, mutta Pecunia non olet (2005) on ainakin itselleni jäänyt pelaamattakin mieleen. Siinä pelaajat pyörittävät antiikin Roomassa bisneksinään yleisiä vessoja. Nyt Lautapelit.fi julkaisi herrojen pikkupelin nimeltään Pearls, joka on ainakin aiheeltaan puhtoisempi.

Johdanto Uwe Rosenbergiin.

Meidän ludoteekissa käy kova sutina. Laskujen mukaan 48 nimikettä on erinäisten kuratointioperaatioiden myötä lähtenyt tänä vuonna uusiin osoitteisiin, ja viime vuoden hankinnoista reilu kolmannes on jo jatkanut matkaansa muualle. On myös pelejä, joista emme edes kuvittele luopuvamme - kokoelman ydin ikään kuin tiivistyy taustatrafiikin keskellä.

Lautapeliharrastajilla “insertti” tuntuu olevan vakiintunut termi, vaikka se ei varsinaisesti kielitoimistoa ilahduta. Insertti on siis sellainen pelilaatikkoon asentuva tarjotin, jonka tarkoitus on pitää pelin komponentit hyvässä järjestyksessä ja nopeuttaa pelin saamista pöytään ja sieltä taas takaisin laatikkoon. Usein myös pelaaminen helpottuu kun komponentit ovat kipoissa hyvässä järjestyksessä. Insertit ovat mainio keksintö, koska monet tuhdimmat ja loistavat pelit jäävät välillä hyllyyn ihan vain siksi, että ajatus 20 kortteja ja kuutioita sisältävän minigrip-pussin kanssa jumppaamisesta puistattaa.

Kaitsulla on viime aikoina pukannut juttukeikkoja superpesikseen, mutta minullapa oli viime viikolla teemana superlautis. Lautapelejä tuli nimittäin pelattua ihan poikkeuksellisen paljon, ja monenlaisessa seurassa.

Australialaisen Phil Walker-Hardingin suunnittelemat nimikkeet ovat meillä muodostuneet synonyymeiksi helposti opittaville, viihdyttäville peleille, joita yleensä haluaa pelata useamman kerran putkeen. Vai millä muulla tavalla kuvailisitte vaikkapa Cacaota, Bärenparkia tai Sushi Go Partya?

Kun Stonemaier Games ilmoitti julkaisevansa Between Two Castles of Mad King Ludwig -pelin, piti ensin oikein tarkistaa allakasta, joko on huhtikuun 1. päivä. Olimme pelanneet Bezier Gamesin suomeksikin käännettyä hittipeliä Castles of Mad King Ludwig sekä Stonemaierin laatanvärväyspeliä Between Two Cities. Kyseessä on siis lautapelimaailmassa vielä melko harvinainen ilmiö, mash-up.

Kevään edetessä buustilla Todellisuuspaon residenssissä ja muilla tapahtumapaikoilla on pelattu yhtä sun toista. Hottislistaa oli tällä kertaa vaikea koostaa, koska alkukevään pelailut jäivät häkellyttävän vähiin. Nyt on suunta kuitenkin ylöspäin, ja unelmissa kangastelee muutama korkkaamatonkin peli.

Itäisillä Mordorin mailla muinainen pahuus nostaa päätään. Sauron kerää voimiaan ja jos hän löytää etsimänsä koko maailma vaipuu pimeyteen. Ainoa toivo on sankareissa, jotka ovat tarpeeksi varakkaita ostaakseen riittävästi kortteja pärjätäkseen.

Palm Island livahti viime hetkellä mukaan matkapelien joukkoon, kun lähdimme reissuun. Täytyy sanoa, että sen kantava idea eli pöydättömyys toimii hyvin. Olen pelannut Palmusaarta nojatuolissa, sohvalla ja junassa. Tarjoaako se tarpeeksi peliä, onkin jo kinkkisempi kysymys.

No nyt tuli peli, josta jäi ristiriitaiset tunteet. Chronicles of Crime yhdistää kaksi asiaa, joista toisesta pidän ja toisesta en. Ensimmäinen on Sherlock Holmes Consultive Detectiven tapainen rikoksenratkaisu ja toinen on Prisman itsepalvelukassa.

Väritrilogian toinen osa käsittelee pelejä, joiden nimessä on sana punainen. Punainen planeetta Mars on innoittanut tähän kategoriaan kaksikin peliä. Muutoin pyöräillään, liikutaan sukellusveneellä ja läiskitään teemattomasti kortteja pöytään.

Living Card Game. Sanakolmikon vapaa suomennos kuuluu  “FFG tyhjentää lompakkoni”. Entisenä keräilykorttipeli-addiktina olen vältellyt elämäntapapelejä, joihin ilmestyy jatkuvasti lisäsälää. Kun viime kesänä tarjoutui tilaisuus pelata Fantasy Flight Gamesin (FFG) julkaisemaa Lord of the Rings: The Card Gamea (2011), minun oli kuitenkin mahdotonta kieltäytyä. Nyt pelikertoja on reilussa puolessa vuodessa kertynyt yli 50, ja olen melko lailla koukussa.

Päätimme Noppapotti-blogin Miiran kanssa suositella toisillemme viittä lautapeliä. Tehtävä ei ole helppo, kun ystävän lautapelinystyröiden tietää olevan äärimmilleen kouliintuneet.

Talven 2019 hottislistamme koostuu peleistä, jotka ovat viimeisten puolentoista kuukauden aikana eniten kuumotelleet joko pöydällä tai hyllyssä. Päättelypeleillä on vahva edustus. Uuden kultistakin näemmä jäädään kiinni, sillä peleistä neljä on julkaistu vuonna 2018. Voi meitä!

Tätä on lähes odotettu ja toivottu! Julkaisemme Krzysztof Kieślowskin Kolme väriä -trilogian lautapeliversiona. Ensimmäisessä, sinisessä osassa emme liiku Pariisissa kuten alkuperäisessä elokuvassa, vaan sijoitamme pahvinpalasia Tyynenmeren saarille ja pinoamme nopista rakennuksia. Rooleissa ovat pelit, joiden nimessä on jollain kielellä sana "sininen". Pyysimme mukaan vieraskyniksi myös lautapelaavia ystäviämme ja bloggaajakollegoita.

Lopultakin löytyi Ignacy Trzewiczekin suunnittelema peli, josta pidimme. Dekkari on Kaitsun mielestä jopa vuoden 2018 paras peli.

Pelisuunnittelija-Brunot Cathala ja Faidutti tuppaavat menemään minulla sekaisin. Cathala on vuollut markkinoille pelejä viidentoista BoardGameGeek-sivun verran, Faidutti yhdentoista. Raptorin (2015) kohdalla ei onneksi tarvitse muistaa, kumpi Bruno on ollut asialla, sillä se on miekkosten yhdessä suunnittelema peli.

Kun hyppää lautapeliharrastajaksi lähes tyhjästä, on monta pusikkoa perattavana, ennen kuin oma pelimaku löytyy ja tarkentuu. Ja sitten se maku jo muuttuukin. Tarkastelin omaa muutamavuotistaivaltani lautapelaajana ja tunnistin seitsemän eri vaihetta, jotka ovat osin päällekkäiset. Sekä yhden orastavan.

The Voyages of Marco Polo on Hans im Glückin ja mm. Z-manin vuonna 2015 julkaisema peli 2-4 pelaajalle. Sen ovat suunnitelleet italialaiset Simone Luciani ja Daniele Tascini. Kestoa on noin 20-25 minuuttia per pelaaja. Kolminpelin saa pelatuksi siis noin tuntiin jos kaikki osaavat säännöt etukäteen.