Saksalainen Steffen Benndorf selvästikin suunnittelee hyviä ulkomaantuliaispelejä. Olen tänä vuonna tutustunut kahteen, joissa on sama perusidea: laittaa kortit numerojärjestykseen. Hankimme The Game Face To Facen maaliskuussa sveitsiläisestä science fiction -museosta. Ohanamin taas löysi lautapelituttava Marko käydessään kesällä Amsterdamissa.

Vuoden viimeisen neljänneksen käynnistyttyä on taas aika tehdä Todellisuuspaon kauden hot-lista. Tässä siis kymmenen peliä, jotka ovat saaneet meillä runsaasti peliaikaa tai jotka erikoisesti kutkuttaisi saada pöytään.

Tulossa on kiireinen syksy, kun yritämme molemmat yhdistää työt ja uuden tutkinnon suorittamisen. Vielä on kuitenkin kesää jäljellä, joten päätimme pelata koko päivän lautapelejä pihallemme. Jos sitten jaksaisi taas hetken arkiaskareita paremmin.

Ludica Obscura -juttusarjassa tutustutaan tutkan alle jääneisiin peleihin, jotka olisivat ansainneet enemmän huomiota. Ensimmäisenä esittelyvuorossa on Upperdeckin julkaisema kortindräftäyspeli Dungeon Draft.

Bruno Cathala suunnitteli vuonna 2007 Kamon-nimisen abstraktin pelin. Tuossa aika lailla unohdetussa pelissä oli mielenkiintoinen heksan muotoinen pelilauta ja hiukan jätkänshakkia muistuttava idea rivien tekemisestä. Varsinkin pelinappuloiden asettelusäännöt olivat mielenkiintoiset. 

Esittelemme kahvipöytäpelien sarjassa lyhyitä ja tilatehokkaita pelejä kahdelle. Tällä kertaa tarjoillaan kaksi yhden hinnalla, eli samaa pelimoottoria hyödyntävät FFG:n pikkupelit Star Wars: Empire vs Rebellion ja Cold War: CIA vs KGB.

Saatuamme taannoin Richard Garfieldin haastatteluun päätimme pelata suunnittelijaneron ludografiasta ne pelit, joita emme olleet vielä kokeilleet. Yksi näistä on vähän tunnettu Filthy Rich - The 3D game of capitalism vuodelta 1998. Pelin keskeisenä komponenttina on korttikansio, mikä on hyvin uniikki ratkaisu.

Tuore suomenkielinen Lautapelit.fi -julkaisu lainaa 7 Wondersista paljon muutakin kuin kortinvärväyksen. Itämainen kauppateemakin on nähty monta kertaa. Silti peli onnistuu olemaan tarpeeksi uniikki tarjotakseen mielekästä viihdettä laajalle 3-8 pelaajan skaalalle. Enkä edes yritä selittää yläpuolella olevaa kuvaa itsestäni riippumatossa Amulin kanssa...

Viime vuonna ilmestynyt Antti Lehmusjärven peli 1918 Veli veljeä vastaan sai meillä Todellisuuspaossa puhtaat paperit temaattisena ja aloittelijaystävällisenä sotapelinä. Meikäläiset eivät ole mitään grognardeja, ja edellä mainitun pelin lisäksi viimeisen vuoden aikana on pelattu historiallista korttivetoisista sotapeleistä vain Martin Wallacen Lincoln sekä Days of Ire: Budapest 1965. Jos tässä harrastuksessa jotain pientä tietämystä ja näkemystä on viime vuosina kertynyt, niin se on ihan jostain muusta genrestä, ja näkökulma sotapeleihin on aloittelijan. Nyt kuitenkin jaan pienellä kokemuksellani tuntojani Lehmusjärven Kickstarteriin menevästä uudesta kaksinpelistä nimeltään Jäinen kuolema: Suomen talvisota.

Minulle oli vähän yllätys, että Azul: Stained Glass of Sintra saapui Asmodee Nordicin kautta suomennettuna kauppoihin. Peli on kuitenkin niin lähellä ensimmäistä Azul-peliä, että olin kuvitellut, ettei sille nähtäisi markkinoita. Mutta totuushan on, että pelisarjat myyvät. Sintra on sitä paitsi oikein hyvä peli.

Kunnianhimoisia suomalaisia lautapelejä ei näe kovin usein. Eclipsen perässä suurpelien harvaan joukkoon astelee Dawn of Peacemakers.

ž

Tänään saimme pakettiin vajaan vuoden kestäneen Descent: Journeys in the Dark 2nd Edition -pelin peruskampanjan. Pelaajina oli kaksi iskää ja kolme 6-7 -vuotiasta poikaa. Avaan tässä vähän kokemuksiamme pelistä tällaisessa “perhekäytössä”.

Mitä meillä on pelattu eniten tai mitä tekisi eniten mieli pelata juuri nyt? Todellisuuspaon tämän kesän kuumimpien pelien listalle on päätynyt vähän oudosti kaksi kampanjapeliä sekä useampi “dudes-on-a-map” -figupeli. 

Nanokalyptinen tuho pyyhki ihmisten sivilisaation 80 vuotta sitten maantasalle. Nyt tarvitsi rakentaa parempaa tulevaisuutta omalle porukalleen raapimalla kaikki mahdolliset vähäiset resurssit kokoon. Jälki-ihmiskunnassa muillakin on samat ajatukset, joten kamppailu resursseista on armotonta – tai armollista, jos valitaan vähempikonfliktinen korttivalikoima pöydälle…

Koostin vuosittaisen top-listani. Tällä kertaa, listaa tuulettaakseni, otin mukaan vain ne pelit, joita olen pelannut viimeisen vuoden aikana eli 25.6.2018-24.6.2019. Muutama vakiovalinta putosi näin listalta pois.

Christian Fiore ja Knut Happel ovat saksalaisia pelisuunnittelijoita. Ystävykset käyttävät itsestään nimeä Spielziel (“pelin päämäärä” tms.). Kaksikko ei ole mitään kovin kuuluisia pelejä melko pitkän uransa aikana tehnyt, mutta Pecunia non olet (2005) on ainakin itselleni jäänyt pelaamattakin mieleen. Siinä pelaajat pyörittävät antiikin Roomassa bisneksinään yleisiä vessoja. Nyt Lautapelit.fi julkaisi herrojen pikkupelin nimeltään Pearls, joka on ainakin aiheeltaan puhtoisempi.

Johdanto Uwe Rosenbergiin.

Meidän ludoteekissa käy kova sutina. Laskujen mukaan 48 nimikettä on erinäisten kuratointioperaatioiden myötä lähtenyt tänä vuonna uusiin osoitteisiin, ja viime vuoden hankinnoista reilu kolmannes on jo jatkanut matkaansa muualle. On myös pelejä, joista emme edes kuvittele luopuvamme - kokoelman ydin ikään kuin tiivistyy taustatrafiikin keskellä.

Lautapeliharrastajilla “insertti” tuntuu olevan vakiintunut termi, vaikka se ei varsinaisesti kielitoimistoa ilahduta. Insertti on siis sellainen pelilaatikkoon asentuva tarjotin, jonka tarkoitus on pitää pelin komponentit hyvässä järjestyksessä ja nopeuttaa pelin saamista pöytään ja sieltä taas takaisin laatikkoon. Usein myös pelaaminen helpottuu kun komponentit ovat kipoissa hyvässä järjestyksessä. Insertit ovat mainio keksintö, koska monet tuhdimmat ja loistavat pelit jäävät välillä hyllyyn ihan vain siksi, että ajatus 20 kortteja ja kuutioita sisältävän minigrip-pussin kanssa jumppaamisesta puistattaa.

Kaitsulla on viime aikoina pukannut juttukeikkoja superpesikseen, mutta minullapa oli viime viikolla teemana superlautis. Lautapelejä tuli nimittäin pelattua ihan poikkeuksellisen paljon, ja monenlaisessa seurassa.