Minun Kniziani

by 25 marraskuuta 0 kommenttia

Reiner Knizia on mies, jonka lautapeliharrastajat tuntevat niin hyvässä kuin pahassa. Matematiikan tohtori ja entinen pankkivirkailija on vuodesta 1990 lähtien suunnitellut yli 600 julkaistua peliä. 


Vielä 2000-luvun alussa Knizia oli harrastajien parissa erittäin arvostettu suunnittelija, jonka pelit olivat kekseliäitä ja joista monet ovat nykyään klassikkoja. Useiden vuosien ajan tohtori on kuitenkin suoltanut yksinkertaisia markettipelejä kuin liukuhihnalta. Myikö hän sielunsa ja keskittyi tekemään puhdasta bisnestä?

Nykyään Knizian nimi ei ole enää laadun tae, lähinnä se kertoo siitä, että tiedossa on hyvin ohuella teemalla varustettu ja mielikuvitukseton, joskin teknisesti toimiva peli.

Meillä Todellisuuspaossa on kaksijakoinen suhtautuminen Reiner Knizian tuotantoon. Pikkunäppäristä fillereistä ja lastenpeleistä olemme nauttineet, mutta pidempien pelien tarjoama pelikokemus on tuntunut vajavaiselta. Monet klassikkoaseman saavuttaneista julkaisuista ovat jääneet meille vieraiksi.

Lastenpeleistä Lohikäärmeiden aarre ja Kaappaa kenguru ovat meillä toimineet vuodesta toiseen. Lohhareiden aarre on setinkeräilyllä ja monstereilla ryyditetty versio lasten muistipelistä. Se oli oikeastaan ensimmäinen lautapeli, jota kuopus oppi pelaamaan ja joka oli vanhemmistakin ihan hauska ajanviete. Nykyään Kaappaa kenguru on sitä suositumpi fillerimittaisena pääntyhjennyspelinä. Kenguruita pelaillaan usein ihan aikuistenkin kesken. Kilpikonnakisaa pelaillaan harvemmin, eikä se ole koskaan oikein toiminut maineensa edellyttämällä tavalla.

Lohikäärmeiden aarre.
Modern Art ja Hollywood (aka Dream Factory) ovat meillä pärjänneet kohtuullisesti perhepeleinä ja saaneet poikkeuksellisesti esikoisenkin pöydän ääreen. Kumpikaan peli ei kuitenkaan herätä meissä isommin pelihaluja, Hollywoodin jopa myimme pois.

Kaitsu pitää enemmänkin parista Knizian kaksinpelistä, Lost Citiesistä ja Battle Linestä. Lost Citiesin epävirallista moninpeliversiota eli Keltistä pelailimme jonkin verran harrastuksen alkuaikoina, mutta se oli vähän tylsästi toteutettu.

Samurai ja Euphrat & Tigris ovat meillä saaneet vain kevyen pintaraapaisun ja niiden kohtalo pelihyllyssämme onkin kysymysmerkki. Tavallaan tekisi mieli antaa niille mahdollisuus näyttää kyntensä.

Meille itsellemme tätä kirjoittaessa tuli yllätyksenä oma suosikkimme Knizian laajasta tuotannosta. Se on melko tuore pieni noppafilleri nimeltään Age of War (2014). Siinä valloitetaan feodaaliajan Japanin provinsseja yatsy-mekaniikalla ja erikoisnopilla. Peliin pääsee sisälle noin minuutissa ja se on yleensä ohi ihan kohtuullisessa ajassa tarjoten silti jännitystä ja kuumia tunteita voittojen ja häviöiden kautta. Pelaajien välistä interaktiota on varsinkin pelin loppupäässä kun provinsseja yritetään napata kanssapelaajilta. Age of War on kuulemma uudelleenversioitu Risk Express (2006), Knizia tykkää kierrättää omaa materiaaliaan.

Age of War. Matsuyaman valloitukseen tarvitaan daimio-merkki ja yhteensä 8 miekkaa.

Koska Knizian tuotanto on hyvin, hyvin laaja, pyysimme bloggarikollegoitamme apuun. Tässä on koottuna useampi näkemys legendaarisesta suunnittelijasta ja hänen tuotannostaan otsikolla “Minun Kniziani”.

Tuomo Pekkanen

Lautapelien uuden aallon harjalla klassikoita (ja ison kasan roskaa) suoltanut suunnittelija, jonka nimi tunnistetaan. Siinä on minun Kniziani.

Mutta tänä vuonna on tapahtunut ihmeitä. Herr doktorilta on tullut ulos pelejä, joita ei voi lukea puhtaiksi tunkeiksi. The Quest for El Dorado oli erityisen viihdyttävä kevyt kilpajuoksupeli. Samalla kun pari klassikkoa on saanut uudet painokset, ei tohtori Knizia olekaan enää pölyinen matemaatikko-muumio menneisyydestä, vaan ihan ajankohtainen ja varteenotettava pelisuunnittelija.

Omat Knizia-lempparini ovat Battle Line, Kilpikonnakisa ja RA. Klassikko-statuksella aivoni nyrjäyttää toki Tigris & Euphrates, mutta en oikein halua sitä pelata. Modern Artista en pidä jostain syystä juuri lainkaan.


Tuomo esitteli Kilpikonnakisan vuonna 2010.

Mikko Saari (Lautapeliopas.fi)

Reiner Knizia oli 1990-luvulla osumatarkkuudeltaan selvästi kovempi kaveri kuin nykyään, mutta eipä se ihme ole: laajuudessaan Knizia on aivan ylivertainen, ainoastaan Sid Sackson on edes jollain tavalla vertailukelpoinen. Knizia on melkoinen pelitehdas.

Knizian nimi on ollut tietynlainen laadun tae, merkki vähintäänkin mekaanisesti ehjästä pelistä. Nykyään sekin on vähän rapissut aika köykäisten lastenpelien johdosta.

Omat suosikkini ovat sataa pelikertaa kolkutteleva psykologinen trilleri Battle Line, vain Saksassa julkaistu ja siksi vähän tunnettu pieni abstrakti helmi Bunte Runde ja paras Carcassonne-versio Carcassonne: The Castle. Afrikan tähden tunnelmaa tavoitteleva Africa on myös maininnan arvoinen. Peliharrastajan näkökulmasta Knizian ludografian kruunu lienee kuitenkin Tigris & Euphrates.



Tero Hyötyläinen (Lunkisti.fi)

Reiner Knizia on (nyky)mainettaan parempi. Myöhäisherännyt lautapelaajasukupolvi, joka ei ole Knizian varhaisempaan (1990-2005) tuotantoon tutustunut valittelee tohtori Knizian pelejä sieluttomiksi, tyhjiksi tai suorastaan rahastukseksi. Hävetkää! Totta on, että Reiner on suunnannut pelisuunnittelussa katseensa kasuaalimman yleisön suuntaan, mutta kyllä viime vuosinakin olemme saaneet nauttia hyvistä Knizioista. Tästä todistuksena vaikkapa pakanrakentelua esittelevä seikkailupeli The Quest for El Dorado (2017), nerokas tikkipeli Voodoo Prince (2017) ja abstrakti Rondo (2012) - vain muutamia mainitakseni.

Peliharrastajan silmin ne nerokkaimmat pelit löytyvät kuitenkin sieltä 2000-luvun taitteen molemmin puolin. Lähtemättömimmän vaikutuksen on tehnyt Taj Mahal (2000), tuo viiden pelaajan kutkuttavan jännittävä näytelmä, joka vaatii pelisilmää ja oikea-aikaisia päätöksiä koko 100-minuuttisen kestonsa ajan. Ja pakko on nostaa superfillerikin esiin: vartin kestävä Einfach Tierisch (2003) (aka High Society) on nimensä mukaisesti kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas!

Timo Lindi (Korttikuningas.blogspot.fi)

Minun Kniziani on Blue Moon Legends. Kokoelmassani on kaikkiaan yhdeksän Kniziaa. Mainitsemisen ja pelaamisen arvoisia ovat mm. Aavikon karavaani, Lost Cities, Battle Line, Ra ja Genial.

Blue Moon Legends on kokoelma Blue Moon pelistä ja sen lisäosista. Peli on kahden pelaajan korttipeli, joka on vähän kuin köydenvetokilpailu. Köytenä toimii kolme lohikäärmettä, joita houkutellaan puolelta toisella. Korttipeleistä helposti innostuvana tämä kiinnosti. Pelin taide on hienoa ja mekaniikka toimii. Siisti peli kaikkiaan.

Suhtaudun Kniziaan pelisuunnittelijana neutraalisti eli hän ei suuria intohimoja herätä. Aika harva muukaan suunnittelija herättää suuria tunteita. Reiner on suunnitellut monta hyvää peliä. Kaikki Knizian suunnittelemat pelit eivät ole minun mieleeni.

Blue Moon Legends.


Kristian Pesti (Poydalla.net)

Knizian pelit ovat sieluttomia, tyhjiä tai suorastaan rahastusta - häpeä Knizia! Missä on teema? Haluaisin kovasti haukkua arvon tohtorin, mutta en siihen kuitenkaan täysin pysty. Knizia sarjatuottaa lautaa toisen perään ja välillä löytyy oikein mielenkiintoisia osumia.

Valitettavasti ikisuosikkeja listalta ei löydy kuin yksi kappale. Knizian teos, joka on vakuuttanut yllättävällä tavalla, on Taru Sormusten Herrasta: Kaksinkamppailu. Strategiaa, taktikointia, jännäilyä ja jopa teemaa, hyvä Reiner!

Kniziassa aina kuitenkin kiehtonut sekä samalla ärsyttänyt yleinen tarina siitä, että hän ei ole muiden suunnittelijoiden pelejä pelannut. Tämä kirvoittaa kunnioituksen tunteita, sillä aivan samoissa mekaniikoissa ei ole herra pyörinyt. Toisaalta tämä myös osoittaa varsin suurta kunnioituksen puutetta toisia suunnittelijoita ja koko harrastusta kohtaan.
Lord of the Rings: Confrontationin vuoden 2005 painos on aika komea.

Joonas Konstig (Puutyöläinen.wordpress.com)

Jörn Donner halusi joskus hautakirjoitukseensa kirjoitettavan: ”Hän oli doer. Hän teki.” Reiner Knizia on lautapelimaailman Jörn Donner.

Jos tekee yhtä paljon kuin Knizia, joukkoon mahtuu kaikenlaista. Arvioikaamme ihmisiä kuitenkin heidän parhaiden saavutustensa mukaan. Ja parhaita saavutuksia Knizialla on valtavasti, vieläpä ajalta kaukaisella 1990-luvulla, jolloin lautapelaaminen oli vielä lastenkengissään.

Minä arvoin kolmen teoksen kohdalla.

Pitäisikö tässä antaa rakkautta tuolle inflatoidulle Modern Artille, joka on yksi piilotemaattisimpia ja salaviisaimpia pelejä, joita tiedän – peli, jonka oivaltava visio nykytaiteen maailmasta on rakennettu syvälle sen mekaniikkoihin.

Tai ehkä suosikki-Kniziani on kuitenkin Battle Line, nerokas kaksinpeli, jossa on todellista vaaran tuntua - Battle Linen kuumottava empimistaistelu on kuin juoksisit alamäkeä pystymättä pysähtymään: askel horjuu, jalat alkavat pettää ja suussa alkaa maistua jo veren rautainen tuoksu... kohta taistelulinja repeää, kunhan ei vain omani ensin!

Mutta nostan silti Knizia-lempparikseni jotain muuta, nimittäin pelin nimeltä Kilpikonnakisa (engl. Ribbit). Kilpikonnakisa kun on korvaamaton peli: viisivuotiaan kanssa pelattava lastenpeli, jonka parissa aikuinenkin viihtyy. Siinä ekolokerossa en paljon kilpailijoita tunne. Muistan yhä, kun tyttäreni oli täyttänyt viisi vuotta ja ostin Kilpparikisan Kanarian-matkalle mukaan: se tunne, kun voit pelata lapsesi kanssa ensimmäistä kertaa ihan oikeaa peliä... peliä jossa on päätöksiä, kädenhallintaa ja bluffausta ja toisten lukemista... Hyvästi Frozen-Labyrintit! Kilpikonnakisa avasi meille tien oikeisiin peleihin, ja siitä olen sille pysyvästi kiitollinen.

Kilpparikisa tulee Kanarialle tänäkin vuonna mukaan.
"He ain't heavy, he's my brother."


Miira Hartemo (Noppapotti.blogspot.fi)

Tohtori Kniziasta on sanottu vaikka mitä, puolesta ja vastaan. Kukaan peliharrastaja ei voi kuitenkaan väittää, etteikö hänen nimensä ole tuttu. Oma ensimmäinen muisto herra Kniziasta taitaa olla Taru Sormusten Herrasta -peli, jonka sain joululahjaksi vanhemmiltani vuonna kuokka ja kivi.  Nykypäivänä kyseistä peliä saa kympillä kirpparilta, mutta aikanaan se oli edelläkävijä genressä, jota ei juurikaan tunnettu; yhteistyöpeleissä.

Oma henkilökohtainen suosikki-Kniziani on kuitenkin Genial, joka vain on onnistunut koukuttamaan vuodesta toiseen. Genial tai Einfach Genial, niin kuin se alkuperäisellä saksankielellä tunnetaan on abstrakti peli, josta on edes turha yrittää löytää teemaa muistuttaviakaan elementtejä. Pelaajat pelaavat erivärisiä kuvioita pelilaudalle, ja saavat pisteitä jonoista joissa on juuri pelattuja kuvioita. Yksinkertaisesti nerokasta. Pelin Kniziamainen elementti on pelin pisteytys, jossa pelaajan loppupisteet määräytyvät hänen huonoiten pisteitä saaneensa kuvion mukaan. Oma henkilökohtainen ennätykseni on 11 peliä Genialia putkeen anopin kanssa. Ei siis huono ollenkaan.

Genial (Kuva:  Chris Norwood, BGG)

Yllä oli monta näkemystä Knizian tuotannosta, mikä on oma suosikkisi?

Knizian Top-20 BGG:n mukaan

  1. Tigris & Euphrates
  2. Ra
  3. Samurai
  4. Battle Line (Schotten Totten)
  5. Modern Art
  6. Lord of the Rings: Confrontation
  7. Amun-Re
  8. Taj Mahal
  9. Lost Cities
  10. Ingenious (Genial)
  11. Medici
  12. Through the Desert
  13. Blue Moon City
  14. Carcassonne: The Castle
  15. Dream Factory (Hollywood)
  16. Winner's Circle
  17. Lord of the Rings
  18. Colossal Arena
  19. High Society
  20. Blue Moon   

Todellisuuspako kiittää bloggaajakollegoitaan osallistumisesta artikkelin kirjoittamiseen!

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti