Metsän pieniä eläimiä, osakekauppaa ja bag-buildingia. Enempää en paljasta, vaan käydään saman tien listan kimppuun.
10. Azul
Annika: Saimme Auluilta lainaksi perus-Azulin, ja olemme tainneet pelata sitä parikymmentä kertaa viimeisen kuukauden aikana. En ollut muistanutkaan, kuinka nopea peli Azul on, ainakin kahdella (lyhimmässä pelissä meni selvästi alle vartti). Siinä on ihastuttavaa suoraviivaisuutta verrattuna jatko-osa Azul: Stained Glass of Sintraan, vaikka myös jälkimmäisellä on omat ansionsa. Pelaajat draftaavat pieniä kaakeleita ja keräävät niitä oman lautansa vasemmalle laidalle. Kun rivin saa täyteen samanlaisia kaakeleita, siitä voi kierroksen lopuksi siirtää yhden laudan oikealla puolella olevalle “seinälle”. Pisteytys tehdään jokaisen kierroksen lopuksi ja seinällä olevien kaakeleiden sijainti toisiinsa nähden vaikuttaa siihen, kuinka paljon pisteitä heruu. Azul on peli, jossa pisteet keskimäärin paranevat pelikertojen myötä, vaikka joskus kertakaikkisen huono tuuri voi jättää pistesaaliin laihaksi.
9. Irish Gauge
Kaitsu: Irish Gauge on kaunis uusversio Winsomen vuonna 2014 julkaisemasta ja Tom Russelin suunnittelemasta junapelistä. Pelikerhon Eero oli tämän tilannut ja pääsin peliä testaamaan hyvin tuoreeltaan. Omat ennakkokäsitykseni Winsomen junapeleistä ovat olleet sellaiset, että pelit ovat julmia, raskaita ja rumia. Pelaamani TransEuropa ja Irish Gauge ovat kuitenkin molemmat olleet todella nopeita ja yksinkertaisia. Irish Gaugen uuden version on kuvittanut Ian O'Toole ja jotenkin lopputulos on laudan yksinkertaisuudesta huolimatta upea. Hyvin yksinkertainen ja nopeatempoinen osakehuutokauppan ja radan rakentelun yhdistelmä toimii erinomaisesti. Olen Irish Gaugeen nyt aikamoisen ihastunut.
8. The Game: Face to Face
Annika: “Ryysyistä rikkauksiin”, noin niinkuin jollain tapaa kuvainnollisesti. Sellainen on ollut Steffen Benndorfin The Game: Face to Facen status hyllyssämme. Kaksinpeli, joka ensin vaikutti lannistavan vaikealta, jopa huonosti suunnitellulta, sai yllättäen tuulta alleen, kun sitä malttoi pelata lisää. Kummallakin pelaajalla on oma pakkansa, josta on tarkoitus päästä eroon. Jujuna on se, että väliltä 2-59 numeroidut kortit täytyy saada poistopakkoihin, joista toinen kulkee numeroissa alaspäin ja toinen ylöspäin. Pelaajat taituroivat lähinnä omien poistopakkojensa kanssa, mutta välillä on vastentahtoisesti jeesattava kaveria, jotta oman pelin saa kulkemaan paremmin. Nykyään jopa onnistumme pääsemään nostopakat loppuun, kun ensimmäisissä peleissä tie tyssäsi siihen, että käsikortteja ei enää saanut pelatuksi edes niitä kahta pakollista vuoron aikana. The Game: Face to Facessa on juuri sopivasti haastetta, helppo se ei ole missään tapauksessa!
7. Kilpikonnakisa
Kaitsu: Reiner Knizian Kilpikonnakisa (2004) on yksi parhaista lastenpeleistä ikinä. Puiset värikkäät kilpparit mönkivät kilpaa kohti salaattiapajaa, mutta kukaan ei tiedä varmasti mitä kilpikonnaa kukin pelaa. Käsikortit rajoittavat sitä, minkä värisiä kilppareita voi liikuttaa, mutta pinoamalla omansa toisen selkään voi saada ilmaisen kyydin odotellessaan oikean väristä korttia. Aikuisten kesken peli on mielenkiintoinen bluffaus/ajoitusharjoitus, jonka kesto ei juuri 10 minuuttia ylitä. Peliä voi pelata vaikka sängyssä loikoillen kaksistaan. Kilpikonnakisasta on tullut meille loistava filleri hetkiin, jolloin ei vain jaksa vaivata aivojaan. Bonuksena satunnaisen lapsen voi napata erään mukaan.
6. Tapestry
Annika: Stonemaier Gamesin Tapestry oli loppuvuoden 2019 suurimpia tapauksia. Vilkuilin pari kertaa kerhossa sivusilmällä, kun sitä pelattiin viereisessä pöydässä, ja tuumin, että tuossapa himmelin oloinen peli, jonka opettelussa menee varmaan ikuisuus. Sitten eräänä lauantaina Juha soitti ja ehdotti, että ottaisimme kolmisin yhden erän. Ja näin teimme. Säännöt oli loppujen lopuksi ihmeen helppo sisäistää, varmaankin siksi, että yhtymäkohtia esimerkiksi Scytheen löytyy. Niin kuin hyvien pelien kohdalla käy, kolmisen tuntia kului hujauksessa, eikä Tapestry käynyt missään vaiheessa pitkästyttäväksi. Pelaajat kehittävät omaa sivilisaatiotaan etenemällä neljällä yhteisellä radalla: teknologiassa, löytöretkissä, tieteessä ja asevarustelussa. Laudoille nousee pikkuhiljaa hulppeita rakennusfiguja, ja joka ikinen vuoro on tarkkaa optimointia sen suhteen, että saa resursseillaan aikaan mahdollisimman paljon. Tätä täytyy päästä pelaamaan lisää!
5. The Quacks of Quedlinburg
Annika: Wolfgang Warschin The Quacks of Quedlinburg ilmestyi jo(?!) vuonna 2018 ja sai erittäin postitiivisen vastaanoton. Omaan pelipöytääni se pääsi vasta loppuvuonna 2019, ja ihastuin siihen saman tien. Yhdistelmä bag-buildingia ja onnenkoetusta tekee pelistä kepeän ja tuuripitoisen, mutta pelkällä tuurilla ei pärjää, vaan hyvää taktiikkaa tarvitaan myös. Pelaajat ovat puoskareita, jotka valmistavat keitoksia erilaisista aineksista poimimalla pussistaan pahvitokeneita ja lisäämällä ne omaan pataansa. Eri aineksilla on erilainen pisteytyssääntönsä. Jos on ahne eikä malta lopettaa ainesten noukkimista sokkona pussista, voi käydä huonosti, sillä jos pataan päätyy liian monta cherry bombia, koko keitos räjähtää. Mutta kuinka vaikeaa onkaan lopettaa, kun niin ja monta pistettä on vain yhden kärpässienen päässä...
4. Minecraft: Builders & Biomes
Kaitsu: Minecraft: Builders & Biomes tuli kuopukselle joululahjana. Minecraft on yllättävän hyvä perhekaliiberin peli, jossa on aikuisellakin kivaa. Pelin aikana oma hahmo tekee kaksi viidestä eri toiminnosta: liikkuu, kerää resursseja, taistelee, hankkii aseita tai rakentaa. Pelin aikana tehdään neljä pisteytystä, jotka käynnistyvät aina kun isoista puupalikoista satunnaisesti kootun resurssikuution ylin rivi tyhjentyy palikoita. Komponentit ovat markettitasoa, mutta eipä se juuri haittaa. Minecraftia pelaillut kuusivuotias ainakin hahmottaa jo tarpeeksi ideaa nauttiakseen pelistä ja vähänkin isompien kanssa saa jo hyvää matsia aikuisiakin vastaan. Minecraft oli positiivinen yllättäjä. Minulle se on arvosanaltaan seiskan peli, mutta lasten kanssa pelattuna voi arvion nostaa kasipuolikkaaksi.
3. Cartographers: A Roll Player Tale
Kaitsu: Cartographers on kupongintäyttöpeli, joka herättänyt ihastusta laajasti jokaisessa porukassa, jossa sitä on kokeiltu. Mukavasti vaihtelua sisältävä kupongintäyttöpeli on kuin suomeksikin julkaistu Second Chance, mutta selkeästi pelimäisempi. Omaa fantasiamaailman karttaa täytetään piirtämällä korteista tulevia maisemapalasia. Näillä koitetaan saada kuningattaren toivomia piste-ehtoja täytetyksi mahdollisimman tehokkaasti. Välillä muroihin tulee ureaa, kun monsterit hyökkäävät. Silloin toinen pelaaja saa piirtää niitä kuponkiisi mahdollisimman ilkeään paikkaan. Cartographersin opettaa parissa minuutissa ja pelaa noin 20 minuuttiin. Se on paras kupongintäyttöpeli, joka itselleni on toistaiseksi tullut vastaan.
2. Paladins of the West Kingdom
Kaitsu: Shem Phillipsin työläistenasettelupelit ovat muuttuneet koko ajan astetta monimutkaisemmiksi. Raiders of the North Sea oli perhetason peli, Architects of the West Kingdom oli jo selkeästi harrastajapeli ja Paladins of the West Kingdom on sitten jo raskassoutuinen pisteoptimointihaaste. En osaa vielä oikein arvostella pelin hyvyyttä, sillä tämä vaatii lisäpelejä alleen. Parin pelin perusteella kuvaisin tätä oudoksi risteytykseksi Ganz Schön Cleverin ja Tapestryn väliltä. Pelaajien välistä interaktiota on Phillipsin peliksi yllättävän vähän, enimmäkseen kukin tuijottaa omaa lautaansa miettien, mihin lukuisista toimintovaihtoehdoista omat työläiset ja resurssit riittävät, sekä mistä voisi pisteitä saada. Pelissä on pakko keskittyä vain muutamaan asiaan, jotta pisteitä kertyisi kunkin “pisteradan” lopun herkkupaikoista. Radalla eteneminen vaatii kuitenkin muilla osa-alueillakin etenemistä ja tämä oikean polun mietintä on pelin suola.
Annika: Pääsimme lautapelikerhossa testaamaan Noppapotin Miiran (tyhjästä top-viiteen!) ylenpalttisesti hehkuttaman Everdellin jokunen viikko sitten, ja olen siitä lähtien kytännyt uutta mahdollisuutta. Kaunis työläisenasettelu pisti silmään jo aikoinaan, kun siihen kerättiin Kickstarterissa rahoitusta. Everdellin lopulta ilmestyttyä yleiseksi mielipiteeksi vakiintui pian, että se on paitsi esteettinen, myös pelillisesti todella hyvä. Ensimmäisen kokeilun perusteella en ryhdy vastarannankiiskeksi. Pelissä rakennetaan kortteja eteen asettamalla omaa kaupunkia eri vuodenaikoina, lähtien alun hyvin niukoista resursseista ja päätyen yhä runsaampiin mahdollisuuksiin. Erikoisuus on, että kortit muodostavat pareja, joiden pelaaminen toisiinsa nähden oikeassa järjestyksessä tuo suurta lisäetua. Vaatinee muutaman pelikerran, ennen kuin Everdellissä oppii optimoimaan paitsi näitä korttikomboja, myös muita osioita.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti