Paluu kahteen lapsuuden hittipeliin - miltä ne tuntuvat nyt?

by Annika Saarto 11 marraskuuta 0 kommenttia lautapeli Retro

Ryhdyin kirjaamaan ylös pelejä, joita muistan lapsena pelanneeni, ja niitä kertyi 30. Yllätyin näin korkeasta lukumäärästä, enhän ole pelannut lautapelejä niin sanotusti tietoisesti kuin muutaman vuoden.

Olin lapsena kaikkiruokainen, en osannut arvostella pelejä enkähän edes pitänyt sitä tarpeellisena - pelaaminen oli harmitonta ajankulua, johon tartuttiin yleensä hetken päähänpistosta osana muita leikkejä. Strategisia tai muuten vähääkään enemmän ajattelua vaativia pelejä en lapsena tai teininä harrastanut.  Tai no, jätetään laskuista shakki, mutta sitä pelasin vain muutaman kuukauden ajan viisitoistavuotiaana.

Turkmeninhevonen. Mieluummin tätä katselee kuin kuvaa Kimblestä, eikö? Kuva Kerri-Jo Stewart.

Jaoin lapsuuteni pelit viiteen kategoriaan:

1. "Ne tavalliset muut kuin korttipelit": Afrikan tähti, Monopoli, Kimble, Brio Labyrintti (tässä olen yhä hyvä!), Trivial Pursuit ja sen Junior-versio, Shakki, Korona, Yatzy sekä Lappeenrannan isovanhempien mökillä Saimaan saaressa pelattu Fortuna.

2. Korttipelit: peruspakka, Uno, SkipBo, Musta Pekka, Hevosia eri maista sekä Hullunkuriset perheet. Noilla kahdella viimeksi mainitulla tosin lähinnä leikittiin, ei pelattu. Varsinkin hevoskortit kuluivat käytössä ja osaisin yhä poimia pakasta ne kahdeksan omaa hevostani (przewalskinhevonen, exmoorinponi, sydämeni valittu turkmeninhevonen…); loput 16 kuuluivat siskolleni ja kaverilleni. Vielä tätäkin enemmän pelasimme kaverin kanssa keräämilläni tyhjillä hevospostikorteilla, joita oli yli kenkälaatikollinen, siis monta sataa. Kortit olivat keskenään erilaisia, ja kaikilla korttien hevosilla oli jopa nimi. “Neppasimme” kortit pöydän reunalta lattialle, ja pisimmälle liukunut hevonen voitti.

3. 1990-luvun vaihteeseen ja alkuun sijoittuvat teini-iän pelit Alias, Pictionary ja siskon Saksasta kuskaama Hexentanz, joka oli selvä upgreidaus siihen mennessä pelattuihin.

Hungry Hippos. Muistan nuo valkeat pallot kuin eilisen päivän.
Kuva David Goehring.

4. Pelit joihin liittyy erityisen paljon muistoja, voisi siis puhua hittipeleistä. Hungry Hippos, jonka sain joululahjaksi 80-luvulla. Aku Ankan kirppupeli, jonka yhä näen sieluni silmin levitettynä yläkerran parven lattialle kaiken muun roinan sekaan. Das Lustige Flunderspiel, jonka saimme saksalaiselta tuttavaperheeltä siellä käydessämme, tai ehkä se oli tuliainen heidän tullessaan käymään Suomessa. Kolmelle muulle pelille en ole saanut nimeä kiivaasta googlettamisesta huolimatta. “Magneettipeli”, jota pelasimme Paimion isovanhemmilla. Siinä liikutettiin laskettelijaa (?) rinnetta alas laudan taustapuolella olevan magneetin avulla. “Disney-ristiseiska”, jota paukuteltiin mummin mökillä Karunassa pitkät rupeamat serkkujen kanssa. Peli toimi kuin ristiseiska, mutta maat oli korvattu Disney-aiheisilla sarjakuvilla, jotka pelattiin kronologisessa järjestyksessä pöydälle. Tenava-puuhalaatikon mukana tullut “Sähköpeli”, jossa syttyi valo, kun teki oikean valinnan eli yhdisti tikun oikeaan reikään. Aiheita en millään muista. Tämä peli kuului siskolleni, mistä olin hieman katkera.

5. Muut pelit: Kirppupeli Sammakko, Dallas, Scrabble, Tikapuu, Heitä sikaa.

En juuri ole hurahtanut hankkimaan kasarilapsuuteni pelejä takaisin, ehkä juurikin siksi, ettei lauta- tai korttipeleillä ollut lapsuudessani kovin suurta merkitystä. Nuo neljännen kategorian henkilökohtaiset hittipelit muodostavat poikkeuksen. Haluaisin ne kaikki hyllyyni, tai ainakin hetkeksi käsiini, jotta pääsisin aikamatkalle menneisyyteen.

Ja nytpä onkin käynyt niin, että sain tällä viikolla Huutonet-postissa Aku Ankan kirppupelin. Das Lustige Flunderspielin äitini lahjoitti tavarakätköistään viime vuonna. Tuli aika kokeilla ja pohtia, ovatko nämä pelit niin timanttia kuin miksi muisto on ne kullannut.

Aku Ankan kirppupeli

(Oy Fenno-Alga Ab, julkaisuvuosi hämärän peitossa)
BGG:ssä on sivukaupalla Tiddlely Winks -versioita, joiden joukkoon Aku Ankan kirppupelikin kuuluisi, mutta se on jäänyt kirjaamatta sinne. Pelin ideana on saada kirput napsautettua pelilaudalle mahdollisimman hyviin pistelokeroihin. Lokeroissa on eri Disney-hahmojen kuvia ja niistä saa pisteitä haitarilla 0-12. Ohi ammutuista kirpuista ei tietenkään saa pisteitä. Peliloota antaa kaksi vaihtoehtoa pelin kululle ja pisteytykselle. Kirppuja on neljää eri väriä, eli se on maksimipelaajamäärä. Kirput napsautetaan isolla kirpulla pehmeän alustan päällä.

Jokaisesta lokerosta saa pisteitä, paitsi kahdesta nolla.

Kirppu napsautetaan isolla kirpulla pehmeän alustan päällä.

Kirppujen lennättely on yllättävän hauskaa! Pelasimme tätä ensin kaksin, sitten Sampo tuli mukaan. Totesimme, että kyllä Aku Ankan kirppupeli Coco Locon päihittää. Kirppuja lentelee lattialle vähemmän kuin apinapelissä papanoita (anteeksi, pähkinöitä). Setuppi on kevyempi ja peli nopeammin ohi. Meidän kappaleeseen on jostain syystä kertynyt tuplamäärä kirppuja, mikä mahdollistaa enemmän variaatioita. Kokeilimme muun muassa kymmenen kirpun peliä, jossa yhteispistemäärä ratkaisee. Myös nopeudesta voisi palkita, esimerkiksi siten että nopeammin kirppunsa lennättänyt saa viidestä kymmeneen lisäpistettä. Pisteiden sijoittelua pelilaudalle voisi miettiä strategisemmin, jolloin parhaan lokeron ympärillä olisi nollalokeroita ja pelissä olisi enemmän riskinottoa. Pelilaatikkoa voi korottaa. Mielessä kävi , että tästä saisi kivan turnauspelin Litsan pelikerhon pikkujouluihin.

En tiedä, kuinka hyväksi Aku Ankan kirppupelissä voi kehittyä, ainakin se menisi kovasti välineurheiluksi. "Käytänkö jätti-, isoa vai pientä kirppua napsauttamiseen? Mistä kulmasta napsautan ja onko pelimatto varmasti roskaton?" (Ensituntuma on, että pienellä napsautuskirpulla saa korkeammat kaaret kuin jättimäisellä).

Seuraava level oli nostaa pelilauta King of Tokyon päälle.

Das lustige Flunderspiel (aka The Merry Game of Floundering)

(Spear's Games, julkaisuvuosi hämärän peitossa mutta alkuperäinen englantilaisjulkaisu on vuodelta 1952)
Täytyy tunnustaa, että tätä peliä pelasimme jo viime vuonna. En millään ilveellä olisi saanut Kaitsua enää suostuteltua toiseen pelikertaan, edes bloggaamisen nimissä. Mikä oli ymmärrettävää. Onnekseni huomasin, että olimme pelanneet väärin, eikä hän voinut enää kieltäytyä.

Olen pieni kampela vaan ja toivon, että pidät minusta
edes vähäsen.

Iloisen värikäs kalapalakasa.

Flunderspiel koostuu kahdestatoista, ehkä eniten kampelaa muistuttavasta, erivärisestä kalasta, jotka on pilkottu kuuteen osaan. Jokaiseen osaan on painettu nopan silmäluku. Päät ovat ykkösiä, pyrstöt kuutosia, ja keskivartalon neljä osaa ovat väliltä 2-5. Kalapalat levitetään pelin alussa pöydälle kuvapuoli ylöspäin. Tarkoituksena on koota itselleen mahdollisimman monta kokonaista kampelaa. Kokoaminen tehdään numerojärjestyksessä, eli pää ensin ja viimeisenä pyrstö. Jos heittää kaksi samaa silmälukua, saa ylimääräisen heiton. Yhdistelmä 1 ja 6 antaa oikeuden ottaa kokonaisen kampelan osaset itselleen suoraan yhteiseltä pöydältä. Silmälukuja voi yhdistää, eli jos saa kakkosen ja kolmosen, voi napata itselleen vasemman evän. Loppuvaiheessa peliä, kun vapaita kalankappaleita on jaossa yhä vähemmän, voi niitä päästä varastamaan kanssakilpailijoilta jos näiden kampelat ovat vielä alkuvaiheessa.

Kaitsu ei nyt yhtään tykkää.
Kolmatta pelikertaa ei taida
tulla koskaan.

Toinen pelikerta, tällä kertaa oikeilla säännöillä, ei Kaitsun mukaan parantanut pelikokemusta. Minä vetelin useita ykkösiä ja sen mukaisia kalanpäitä puolison saadessa kaikkea muuta kuin niitä ykkösiä. Sain siis kalanrakennuskoneistoni käyntiin ratkaisevasti ennen häntä, jos näin hienoa engine building -termiä voi tämän pelin yhteydessä käyttää. Kaitsun peli parani hetkellisesti hänen saadessaan nopista 1+6. Mutta mutta, minä heitin saman tuloksen heti perään ja varastin hänen hienon ruskean kampelansa. Päätimme lyhentää peliä ja pelata vain siihen asti, että jommalla kummalla (=minulla) on seitsemän kokonaista kalaa edessään. Peli olisi taiston päätteeksi kuulemma lentänyt saman tien takkaan, ellei sillä olisi minulle nostalgia-arvoa.

Das Lustige Flunderspiel on siis puhdas tuuripeli, jossa aikuisellekin voi tulla paha mieli. Jos jokaiselle jakaisi alkuun yhden kalanpään, lähtisi peli jouhevammin käyntiin eikä pahimmassa tapauksessa jumittuisi usean vuoron tuloksettomiin heittoihin.

Meillä on oikein Spear's German large box edition, jossa on muotoon valettu insertti. Lapsena koin melkein isompaa iloa kalanpalojen asettelemisesta takaisin boksiin kuin itse pelistä (Kaitsulle tämä on nytkin pelin ainoa arvo). Eilen katselin, kun Sampo oma-aloitteisesti ryhtyi lajittelemaan kampeloiden osia samaiseen inserttiin. Olenko minäkin ollut tietämättäni jo lapsena nörtti?

Kyllä nörtti hyvän insertin tunnistaa. Sampo eilen.