Filthy Rich - Richard Garfieldin kumma kokeilu

by Kai Saarto 25 heinäkuuta 0 kommenttia Arvostelu lautapeli Retro

Saatuamme taannoin Richard Garfieldin haastatteluun päätimme pelata suunnittelijaneron ludografiasta ne pelit, joita emme olleet vielä kokeilleet. Yksi näistä on vähän tunnettu Filthy Rich - The 3D game of capitalism vuodelta 1998. Pelin keskeisenä komponenttina on korttikansio, mikä on hyvin uniikki ratkaisu.


Pelaajat ovat yrittäjiä, jotka ostavat firmoja ja sitten mainostavat niitä valotauluilla ja muilla mainoskylteillä. Mitä paremmille paikoille mainoksensa saa, sitä paremmat mahdollisuudet on firmoillaan tienata. Päätavoite on hankkia elämäänsä ensimmäisenä kolme luksuselämän tunnusta, kuten vaikka näyttävän edustuspuolison, aatelisarvon ja suihkukoneen. Uhkana ovat aina ahne verokarhu sekä ikävyyksiä aiheuttavat kanssapelaajien toimintokortit.

Noppa tuo, noppa vie

Pelin alussa pöydälle avataan neljästä 9-taskuisesta läpinäkyvästä albumisivusta koostuva kansio. Kansion takakannen sisäpuolelle painettuun katumaisemaan on merkitty kunkin taskun alle järjestysnumero yhdestä yhdeksään. Nämä ovat ostettavissa olevia mainospaikkoja.

Kukin neljästä sivusta on numeroitu siten että nelonen on kansion ensimmäinen ja ykkönen viimeinen sivu. Peli alkaa ykkössivulta ja kullakin pelaajalla on viisi käsikorttia ja 10 taalan edestä Richard Garfieldin naamataululla varustettua paperirahaa.

Pelaaja voi vuoronsa alussa pystyessään ostaa jonkun luksuselämäkortin. Näiden hinnat vaihtelevat 6-45 dollarin välillä, ja halpa on aina parempi, sillä kortit eivät itsessään tee mitään. Niitä vain tarvitaan se kolme voittamiseen. Halvimmista tulee siis pelin alussa aika kamppailu.  Muuten pelaaja tekee vuorollaan kaksi toimintoa korteillaan: Hän voi pelata toiminto- tai omaisuuskortin (antaa kortissa lukevan kertakäyttöisen tai pysyvän edun) tai ostaa firman ja laittaa sen mainostaulun tälle vuorolle arvotulle kansionsivulle. Jos mitään muuta ei voi tehdä, voi myydä käsikortin pois, jolloin saa dollarin. Sitten käsikortit täydennetään taas viiteen.

Vuoron lopussa pelaaja heittää noppia. 10-tahoisia bisnesnoppia heitetään kansion sivunumeron verran. Jos noppien luku vastaa jonkun pelaajan näkyvän mainostaulun paikkaa, tämä firma “aktivoituu”. Yleensä se tarkoittaa rahaa ja isompien firmojen kohdalla jotain erikoisjuttua (matkatoimiston omistaja voi halutessaan heittää esimerkiksi ylimääräisen bisnesnopan).

Jos nopasta tuli kymppi, kaikki pelaajat joutuvat maksamaan veroja. Verojen määrä riippuu pöydätyistä firma- ja omaisuuskorteista. Verot voivat olla kovat ja jos niitä ei pysty käteisellä maksamaan, joutuu myymään firmoja pilkkahintaan kunnes valtio saa omansa. Jos pelaajan rahat ja firmat loppuvat verotuksessa kesken, on tämä ulkona pelistä.

Bisnesnoppien jälkeen heitetään vielä 6-tahoisella nopalla vaihtuuko albumin sivu. Sivujen kääntyminen vaikuttaa paljon tuloihin, sillä vaikka olisin saanut ykkössivulle useamman kyltin näkyviin, voivat muiden pelaajien sivuille 2. - 4. asettamat mainokset peittää ne kaikki kun nämä kun noppia heitetään.

Kolmossivulla on heitetty kolmea bisnesnoppaa. Ne aktivoivat Columbus Travel Agencyn, Nobody Shops at Shortysin sekä Sven's Swedish Tacos -firmat. Punaisen nopan viitonen tuloksena tarkoittaa, että seuraava pelaaja pysyy samalla sivulla.

Ansaitun unohdettu kuriositeetti?

Filthy Rich on 90-lukulaista pelisuunnittelua niin hyvässä kuin pahassa. Ideat ovat villejä ja kokeilunhaluisia ja ohjeet mukavan lyhyet. Garfieldin nerous pilkistää kyllä albumin sivujen välistä, mutta pelissä on puutteensa.

Tuurin osuus on toisaalta kovin suuri ja pelin kesto voi pelaajamäärästä ja noppatuurista riippuen vaihdella vartista pariin tuntiin. Näistä jutuista on modernissa pelisuunnittelussa sittemmin pyritty eroon.

Verottaja voi rangaista aivan suhteettomasti pelaajaparkaa. Onneksi jotkut firmat ja omaisuuskortit auttavat rajoittamaan verokarhun kiinnostusta omiin bisneksiin, mikä helpottaa pahinta Lady Fortunan vihaa. Kun nopat taas suosivat sataa pelaajille rahaa ovista ja ikkunoista. Silloin tulee ostettua voittamiseen tarvittavia luksuskortteja. Tietysti kun käteisvarat ovat näin huvenneet reilusti, iskee yleensä Murphyn laki verottajan muodossa.

Yleensä joku saa jo alkuvaiheessa niin epäonnisen alun, että jää firmojen määrässä muista ratkaisevasti jälkeen. Käteisvarojen jemmaus verottajaa varten on tärkeää, eikä aina riitä sekään. Näiltä osin tämä ei sovellu lasten kanssa pelattavaksi perhepeliksi. Kilpailunhaluisten peliharrastajien kesken tällainen liiketoiminta löysässä hirressä ja laskelmoituja riskejä ottaen voi olla hauska kokemus. Olen ehkä nauttinut pelistä jopa enemmän kuin se ansaitsisi, sillä onnenkoetus pelit ovat pieni perversioni.

Paperirahaa. Kuinka ysäriä!

Geekmarketin kautta löytämämme peli oli ikäisekseen yllättävän hyväkuntoinen, parikymmentä vuotta vanha kansio ja Ultra Pron muovitaskut ovat kestäneet käyttöä uskomattoman hyvin. Garfield-paperiraha nauratti, mutta se todennäköisesti myös potuttaa monia nykypelaajia käytössä. Harkitsin niiden laminoimista, mutta se olisi sellainen ruljanssi, että jätin tekemättä. Itseäni paperiraha ei kovin paljoa yleensä peleissä häiritse.

Pelin mainoskyltit ja tapahtumakortit ovat mukavan humoristisia ja muutenkin Filthy Richin ulkoasu on edelleen mukiinmenevä.

Kaiken kaikkiaan Filthy Rich on lautapelien kirjossa mukavan uniikki kuriositeetti. Se ei räjäytä tajuntaa, vaikka onkin innovatiivinen. Sen parissa voi saada kuitenkin hauskoja hetkiä, jos tuurin vaihtelut kestää. Ainakin se herättää taatusti keskustelua pelihyllyä tutkivien kanssaharrastajien kanssa.