Descent: Journeys in the Dark 2E - yllättävä perhepelivalinta

by 12 heinäkuuta 0 kommenttia
ž


Tänään saimme pakettiin vajaan vuoden kestäneen Descent: Journeys in the Dark 2nd Edition -pelin peruskampanjan. Pelaajina oli kaksi iskää ja kolme 6-7 -vuotiasta poikaa. Avaan tässä vähän kokemuksiamme pelistä tällaisessa “perhekäytössä”.


Descent: Journeys in the Dark 2nd Edition on FFG:n julkaisema kampanjapohjainen, miniatyyrejä ja koottavia maastoja sisältävä fantasiapeli. Pelin ensimmäinen laitos ilmestyi jo vuonna 2005 ja tämä käyttämämme toinen editio vuonna 2012. Voinemme odottaa FFG:ltä piakkoin ilmoitusta kolmannesta laitoksesta.

Descentin perusidea on se, että yksi pelaaja ottaa Overlordin, eli yliherran viitan. Hän on eräänlainen pelinjohtaja, joka pelaa muiden pelaajien muodostamaa sankaripoppoota vastaan. Lähtökohta tuo mieleen vahvasti Dungeons & Dragons -koulukunnan roolipelit, mutta erona on se, että Yliherra yrittää saada pelaajat hengiltä ja saavuttaa omat tarkoitusperänsä. Hän ei ole niinkään ohjaaja, joka yrittää saada muille pelaajille viihdyttävän kokemuksen aikaan.

Kampanjoita ja lisäskenaarioita on Descentiin julkaistu useampia. Peruspelissä mukana tuleva Shadow Rune -kamppis on iso ja siitä riittää pelattavaa pitkäksi aikaa. Yliherra kokoaa aina pelattavan skenaarion ulko- ja sisätilalaatoista ohjeiden mukaan. Hän valitsee sopivat hirviöt asuttamaan näin syntynyttä luolastoa tai ulkoilmapaikkaa. Sitten hän kertoo pelaajille skenaarion taustatarinan ja tavoitteen. Pelaajien tehtävä voi olla vaikka rynnätä monsterien hallussa pitämään linnakkeeseen ja pelastaa sieltä vankeja. Yliherran tavoite taas voi olla löytää kuulusteluissa vankien joukosta joku tietty henkilö ja pumpata tältä haluamansa tieto ennen kuin sankarit tulevat pilaamaan kaiken. Kumpi tahansa osapuoli voittaakin, kampanja jatkuu eteenpäin hieman erilaisena tuloksesta riippuen.

Seikkailujen välissä hahmot voivat käyttää kokemuspisteitään uusien kykyjen ostamiseen ja käyttää keräämiään rahoja uusiin ja parempiin varusteisiin. Yliherra saa taas parempia kortteja omaan pakkaansa, joilla voi kiusata sankareita entistä paremmin. Menestyksestä ja Yliherran mieliteoista riippuen kampanjan skenaariot polkuuntuvat omanlaisekseen kokonaisuudeksi, kaikkia skenaarioita ei yhdellä läpipeluulla todellakaan nähdä, vaan uudelleenpeluuarvoakin on. Perusboksissa on pelattavaa noin 20 tunniksi, eikä siinä ehdi vielä kokea kuitenkaan kaikkia sankareita ja skenaarioita. Viimeisen finaalin jälkeen vasta ratkeaa kampanjan lopullinen voittaja. Miten käykin, on pelaaminen on ollut varmasti palkitseva kokemus. Ainakin jos tällainen teemallinen rässipeli on omaan mieleen.

Goblin archerit odottavat seikkailijoiden saapumista.

Vaihtoehto tai esiaste oikealle roolipelille

Oikeat roolipelit ovat hieno harrastus, mutta roolipelikampanjan aloittaminen on tosi työlästä. Jonkun pitää hanskata pelinjohtajan hommat ja sääntöjä on paljon, peliaikaa tarvitsisi vähintään sen yhden koko illan kerrallaan ja varsinkin pelinjohtajalla aikaa kuluu moninkertaisesti kaikkeen kampanjan aloittamiseen ja ylläpitämiseen liittyen.

Descent on lähempänä lautapeliä ja sen säännöt oppii nopeasti. Yliherran hommat eivät ole kovin vaikeat ja yksi skenaario on tosiaan noin tunnissa taputeltu. Illassa niitä voi pelata useammankin. Meillä on yleensä vedetty 2-3 skenaariota kerralla, kun ollaan pöytään istuttu.

Skenaarion lyhyt kesto on mielettömän hyvä asia, sillä pelin saa ihan oikeasti pöydällekin joskus, eikä se jää haaveeksi (kuten roolipelit). Taistelu on roolipelimäistä noppien heittelyä ja helposti ymmärrettävää.

Meillä pääasialliset pelaajat ovat siis kuusi- ja seitsemänvuotiaita. Minä olen ollut Yliherra ja kaveriperheen iskä, Teemu, on toiminut pienempien mentorina ja pelannut näitä parantelevaa paladiinia. Koska sankarit pelaavat yhteistyössä, riittää että yksi osaa kääntää ja selittää pelaajien taito- ja esinekortit. Niitä kyllä kertyy kampanjan edetessä kaikkien eteen aikamoinen rivi, joten siinä on muistamista vaikka kielen hallitsisikin.

Varsinkin Teemun poika on tosi innostunut pelistä. Hän osaa tosi hyvin säännöt ja tekee taktisesti älykkäitä valintoja. Eikä hän edes ymmärrä juuri englanninkielisiä kortteja, mutta tuonikäiset nyt muistavat kaiken mitä heille on kerrottu jos kiinnostusta asiaan on. Meidän kuopus kyllä jo miltei hanskaisi korttien englannin, mutta motivaatio hidastempoiseen peliin on ryhmän heikoin. Kaikenlaiset sijaistoiminnot voittavat yleensä pöydässä istumisen. Lainassa ollut 7-vuotias on ollut siitä väliltä, pelaa mielellään ja osaa tehdä joitakin taktisia päätöksiä itsenäisesti, mutta välillä tekisi mieli juosta leikkimään. Kun motivaatiotasot on tiedostettu, sopivilla mehu- ja keksitauoilla on yleensä saatu sellainen kompromissisessio väännetyksi, jossa innokkaimmat ovat saaneet pelata riittävästi ja mukanaroikkujat ovat vielä jotenkin jaksaneet loppuun saakka.

Peliin on myös ilmainen appi, jota voi pyöritellä läppäriltä tai täppäriltä. Se korvaa kokonaan Yliherran pelaajan. Silloin 1-4 pelaajaan voivat kaikki pelata yhteistyössä sankareina tietokonetta vastaan. Appille on useampi kampanja, ensimmäinen on ilmainen joten appin lataamalla saa heti runsaasti lisäsisältöä peruspelilleen. Olen pelannut appin avulla peliä menestyksekkäästi yksikseni ja kahdestaan kuopuksen kanssa.

Yliherrana toimiminen on kuitenkin kivaa, ja jonkun on sekin tontti hoidettava, jos pelin mukana tulevan kampanjan haluaa kokea. Appin kampanjat ovat erillisiä painetuista, mutta osaavat hyödyntää älykkäästi kaikkea peliin hankkimaasi lisätavaraa, monstereita ja kampanjoita lisälaattoineen. Pelaamamme Shadow Rune -kampanja oli vähän sekava kokonaisuus. Kampanjakirja ei kovin paljoa selitellyt, vaan skenaariot saivat ikäänkuin puhua omasta puolestaan. Tarinalliset johdannot ja lopputurinat ovat hyvin lyhyitä. Olisin toivonut vähän roolipelimäisempää otetta, jossa tarina olisi vahvemmassa roolissa ja Yliherralle olisi selitetty kampanjan kaarta.

Innokas Yliherra voikin helposti parantaa pelaajien kokemusta iskemällä vähän omaa tarinaa tai jopa roolipelillisiä hetkiä seikkailujen alkuun ja loppuun. Välillä tein pelaajia varten pieniä kertauksia edellisistä tapahtumista tai uudelleenkirjoitin johdantoja suomeksi, jotta niistä tuli omaan suuhun sopivampia. Muutenkin pelin komponentit ovat sellaiset, että niiden avulla voi rakentaa omiakin skenaarioita ja kampanjoita, jos roolipelimäiset pelinjohtajan hommat kiinnostavat.

Jos päädyn toisen kerran Yliherran rooliin, tulen panostamaan roolipelimäisempään pelinjohtamiseen selvästi enemmän kuin mitä nyt tein. Taktisten skenaarioiden välille voisi luoda vaikka minkälaista sisältöä sillä kampanjassa on iso kartta kylineen, kaupunkeineen, vuorineen ja metsineen. Pienellä soveltamisella pelin tarinallisuutta voi lisätä rutkasti.

Descentin appi hoitaa Yliherran roolin hyvin.

Mekaniikat tuovat mieleen roolipelit, mutta tämähän on myös pulmapeli

Monstereilla ja sankareilla on hyvin roolipelimäiset ominaisuudet: voimakkuus, oppineisuus, huomiokyky ja tahdonvoima, sekä nopeus, kestopisteet, kunto ja puolustustaito. Sankareilla on myös omat klassiset arkkityyppinsä: taistelija, varas, velho, parantaja jne.

Omalla vuorollaan sankarit voivat tehdä kaksi toimintoa, kuten vaikka liikkua ja hyökätä, tai avata oven ja juoda taikajuoman tai vaikka hyökätä kahdesti. Yliherran monsterit pääasiassa liikkuvat ja hyökkäävät, mutta eivät tee samaa toimintoa kahdesti. Näin peli pysyy paremmin tasapainossa, kun monesti runsaslukuisemmat monsut eivät pääse lyömään kymmeniä kertoja ennen kuin sankareiden vuoro taas tulee.

Eri väristen kuusisivuisten noppien heittely on pelin keskeisin mekaniikka. Nopat ovat erikoistuneet joko puolustamiseen tai hyökkäykseen. Puolustusnopissa on paljon kilven kuvia, joilla vähennetään hyökkäysnopista saatavia sydämenkuvia. Hyökkäysnoppiin on painettu sydämien lisäksi erikoisbonuksia antavia salamoita sekä pitkän kantaman aseisiin liittyviä numeroita. Väri kertoo lähinnä sen onko noppa hyvä hommassaan vai ei. Keltaiset hyökkäysnopat esimerkiksi antavat keskimäärin vähemmän vahinkoa kuin punaiset. Noppia heitellään paljon ja ne suoriutuvat monenlaisista tehtävistään kunnialla. Pelilaatikossa olisi saanut olla niitä kyllä tuplasti enemmän, sillä viidellä pelaajalla saa koko ajan olla mankumassa sen ja sen väristä noppaa jostain päästä pöytää käyttöönsä.

Odotusteni vastaisesti pelaaminen tuntuu silti ongelmanratkaisukeskeiseltä enemmän kuin noppafestiltä. Todella usein nimittäin onnistunut pelaaminen vaatii sitä, että pohtii tarkkaan toimensa. Miten pystymme estämään tuon goblinin pakenemisen, jotta ei se ehdi tekemään hälytystä? Jokainen liike pelilaudalla pitää suunnitella, todennäköisyydet varsijousella osumiseen puntaroida ja taikavälineiden tai erikoisominaisuuksien käyttö miettiä. Yliherran monsterit useimmissa skenaarioissa respawnaavat loputtomasti uudestaan peliin, kun taas pelaajilla on hyvin rajallisesti aikaa onnistua omassa tavoitteessaan. Sankareiden on siis oltava tehokkaita tehtävänsä suorittamisessa: jos he jäävät mätkimään goblineita liian kauaksi aikaa ensimmäiseen luolaston huoneeseen, on Yliherra voittanut helposti.

Sankarit kohtaavat lohikäärmeen.


Onko Descent nyt sitten siis temaattinen fantasiamättö vai taktinen perhepeli?

Lasten kanssa pelatessa aloitin Yliherran roolissa kampanjamme ensin vähän varovasti, enemmänkin luolamestarin tapaisena tarinankertojana. En niinkään pyrkinyt lyömään pelaajia mahdollisimman tehokkaasti. Aika äkkiä kuitenkin huomasin, että yksi iso ja kolme pientä päätä kyllä pystyy antamaan omalleni ihan riittävästi, yleensä jopa liikaakin vastusta.

Tunnelma pöydässä oli jatkuvasti korkealla ja pientä kiusoittelua lensi pöydän puolelta toiselle hyvässä hengessä.

Descent on enemmän hybridipeli, kuin luulisi. Vaikka noppatuurilla ja mätkinnällä on suuri osuus, on pelissä kuitenkin paljon pohdittavaa. Sitä voisi liioittelematta verrata Pandemian tai Salaisuuksien saaren tapaisiin perhekaliiberin yhteistyöpeleihin. Onhan Descentissä paljon enemmän sääntöjä ja komponentteja, mutta sankarien pelaaminen on silti samanlaista yhteistä pohdintaa siitä kuka tekee mitä ja missä järjestyksessä. Pitääkö paladinin nyt parantaa ansassa loukkaantunutta puolituisvarasta vai tukea taistelijaa hyökkäyksessä? Vai pitäisikö velhon sittenkin koittaa tuota loitsua ihan ensimmäisenä vihollispomoon ja katsotaan sitten tilanne?

Descent onnistuu jotenkin pitämään useampia hattuja päässään. Toisaalta se tyydyttää sellaista seikkailun nälkää ollen lähellä kevytroolipeliä, toisaalta se tarjoaa aivojumppaa. Kampanjamuotonsa ansiosta pelin haasteet muuttuvat koko ajan eikä sen kestokaan ole liian pitkä “arkikäyttöön”.

FFG on luonut Descentissä poikkeuksellisen hyvän kokonaisuuden. Usein tämän julkaisijan pelit ovat tuntuneet itsestäni liian paisutetuilta ja hidastempoisilta (vrt. Eldritch Horror). Descent on just passeli kestonsa suhteen. FFG:n toisen pään perussynti on taas ollut luoda iso peli ja sitten pätkiä se pieniin erikseen ostettaviin osiin siten että siitä alkupaketista ei ole iloa kuin kahdeksi illaksi ja sitten saisi olla taas syytämässä lisää rahaa lisäosiin (vrt. X-Wing Miniatures Game). Descentissä riittää pelattavaa kymmeniksi tunneiksi ja lisäosat on suunniteltu järkevästi siten, että ne ovat kuin lisätyökaluja joilla jo olemassa olevaa kampanjamateriaaliaan voi rikastaa. Kyllästyttääkö taistella niiden iänikuisten jousigoblineiden kanssa? No, osta lisäpaketti monstereita, joilla Yliherra voi korvata ne gobbot. Mikään ei ole turhaa tai kertakäyttöistä.

Kaikista kehuistani huolimatta Descent ei ole mikään muut pelit turhaksi tekevä loputon ilon lähde. Tämän genren hardcore-fanit varmasti saavat enemmän irti sellaisista jättimäisistä kampanjapeleistä kuin Gloomhaven, Massive Darkness, Kingdom Death Monster tai vaikka tutkimusmatkailuun painottuvampi 7th Continent.

Meille Descent oli tässä elämäntilanteessa erittäin hyvä kokemus sellaisena “nelisen tuntia kerran kuussa”-pelinä lasten kanssa. Koimme yhdessä tarinan, sankarit kasvoivat legendoiksi ja kun kaikki oli lopulta onnellisesti ohitse, saatoimme heittää yläfemmat ja pakata pelin laatikkoon. Ehkä palaamme sen pariin joskus uudestaan, sillä hyllyssä on samoilla peruspelin komponenteilla toimiva Heirs of Blood -kampanja odottamassa. Seuraavaksi keksimme todennäköisesti kuitenkin jotain ihan muuta.


Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti