Lautapelaamisen superviikko toukokuussa 2019

by 24 toukokuuta 2 kommenttia

Kaitsulla on viime aikoina pukannut juttukeikkoja superpesikseen, mutta minullapa oli viime viikolla teemana superlautis. Lautapelejä tuli nimittäin pelattua ihan poikkeuksellisen paljon, ja monenlaisessa seurassa.

Jokatiistaisen kerhon lisäksi pelikertoja tipahteli Kaitsulle ja minulle ihan kotosalla useana iltana. Lauantaina järjestimme Pelaajien Valinta Conin, jossa testasimme kanssabloggaajien kanssa mahdollisia finalistipelejä. Vielä sunnuntaikin sai pienen ripauksen lautapelaamista kummipojan synttäreillä.

Käydään satoa läpi osio kerrallaan.

Litsan lautapelikerho

Olin jo ennen illan kokoontumista sopinut parin kaverin kanssa, että pöydälle nostetaan Manhattan Project. Olimme pelanneet sitä yhdessä jo helmikuussa, ja silloin oli jäänyt se olo, että ydinpommikoneistoa täytyy päästä rakentamaan taas pian uudelleen. Usein kerhossa on minulla se ongelma, että joka viikko löydän itseni pelaamasta jotain uutta peliä, tai miksei vanhaakin, mutta toistot jäävät puuttumaan. No, nyt asia korjaantui Manhattan Projectin osalta. Meitä oli loppujen lopuksi ydinpommeja väkertämässä täydet viisi pelaajaa. Näin ollen peliin meni lähes koko ilta, mutta mikäs siinä, se kului todella antoisasti. Manhattan Project on työläisenasettelu, jossa vuorollaan voi laittaa vain yhden työläisensä yhteiselle laudalle. Pelin aikana voi ja kannattaa hankkia rakennuskortteja, jotka tuovat omalle henkilökohtaiselle alueelle lisää toimintomahdollisuuksia. Näille paikoille voi vuoron aikana laittaa niin monta työläistä kuin pystyy. Työläisiä on kolmea kategoriaa: perusjamppoja, insinöörejä ja tiedemiehiä, ja monessa toiminnossa kelpaa vain tietynlainen työläinen tai työläiskombinaatio. Rekryjen lisäksi laudalta ja korteilta haalitaan yellow cakea, uraania ja plutoniumia. Kun raaka-aineet ja muut resurssit ovat koossa, voi alkaa tehdä ydinkokeita. Peli on kerrasta poikki, kun joku saavuttanut voittoon tarvittavat pisteet. Jäin itse monen kierroksen päähän voitosta - niukka rakennusten hankkiminen oli selvästi huono taktiikka. Edellisessä pelissä olin pärjännyt paremmin lusimalla aina tilaisuuden tullen vakoojaruudussa, mutta tällä kertaa Juha vei sen paikan usein nenän edestä. Illan jälkeen surffailin ahkerasti netissä lukemassa kommentteja Manhattan Project: Minutes to Midnightista, jonka sanotaan korjaavan muutamia alkuperäisen peli heikompia kohtia. Ilokseni kuulin myöhemmin, että Pelipeikon Claesilla on tämä jälkimmäinen peli, joten pääsen sitä varmasti jossain välissä testaamaan.

Teemu ja Eeva-Leena ovat saaneet ensimmäisen rakennuksensa laudalle, minä vielä pihtaan omaani.

Manhattan Project jäi osaltani tiistai-illan ainokaiseksi peliksi. Väkeä oli paikalla ennätykselliset 26 ihmistä, ja pöydälle päätyi iso liuta pelejä: Harakkavarkaat, Kiekoi, Kilpikonnakisa, Lasten Carcassonne, Formula1, Choco, Lost Cities, Root, Bunny Kingdom, Century: Eastern Wonders ja Epic Spell Wars of the Battle Wizards: Rumble at Castle Tentakill. Lapsia oli paikalla useita, mikä näkyy pelatuissa peleissä. Yksi seikka, josta Litsan kerhossa erityisesti pidän, on juuri se että väkeä on monesta eri ikäluokasta. Tälle kertaa järjestettiin myös spessunäyttely, nimittäin sivuhuoneeseen oli muutama kerholainen roudannut viimeisimmät järkälemäisimmät KS-pelinsä. Jo Too Many Bones vei yhden pöydän, ja isommalla pöydällä rehvastelivat Batman (lohikäärmelemmikkeineen) ja HATE.

KS-näyttelyn pystytystä.

Kotona viikon varrella

Tilastot kertovat, että arki-iltoina Kaitsu ja minä viihdyimme Gizmosin, Torakkapokerin ja DC Comics Deck-Building Game: Rivals – Batman vs The Jokerin parissa. Gizmos tavallaan liittyi siihen, että olin aiemmin tässä kuussa haastatellut sen suunnittelijaa Phil Walker-Hardingia, ja tuntui asianmukaiselta saada enemmän tuntumaa tähänkin hänen peliinsä. Gizmosin olimme antaneet Akille ja Ninnille joululahjaksi ja nähneet heidän useaan otteeseen pelaavan sitä kerhossa. Peliin kuuluva purkka-automaattia muistuttava kuulasäiliö oli tehnyt vaikutuksen, ja nyt saimme pelin lainaan. Peli on puhdasta koneistonrakennusta. Kullakin pelaajalla on kojelauta, jonka alle kerätään kortteja. Koneiston eräänlaista polttoainetta ovat eriväriset kuulat, joita noukitaan säiliöistä eri toiminnoilla. Kojelaudalle saadut kortit aiheuttavat parhaimmillaan ketjureaktion, joka syytää varastoon lisää kuulia, joilla taas voi ostaa lisää kortteja. Olen elänyt jonkinlaista koneistonrakennushuuman kevättä, joten tykkäsin tietysti Gizmosista. Se on kuitenkin hyvin kepeä peli eikä siten tyynnytä koneistonrakennuksen nälkää kokonaan. Tietyt kortit kombottavat keskenään lähes luvattoman tehokkaasti. Toisaalta, vähän isompi tuuripitoisuus tämän kestoiselle pelille sallittakoon.



Torakkapokeri kaksinpelinä oli ajatuksenakin absurdi, joten totesimme, että tilanne edellyttää valkoviiniä. Ei peliä muuten kestäisi. Varauduimme siihen, että mittelö kestäisi tolkuttoman kauan, kun kerran lähes koko pakka jaettiin kahden pelaajan kesken. Mutta vielä mitä - viiden minuutin kuluttua huomasin, että edessäni oli neljä ludekorttia ja olin hävinnyt. Valkoviinin siemailua siis jatkettiin DC Comics Deck-Building Gamen äärellä. Kaitsu oli Batman ja minä Jokeri. Taisin saada haalittua kaikki location-kortit, ja päihitin Batmanin juuri ennen kuin se olisi nujertanut Jokerin. DC Comics Deck-Building Game oli tuttua ja sujuvaa pakanrakentelua muttei sen kummoisempaa. Laudattomat pelit eivät tällä hetkellä nauti suurta suosiotani, joten ehkä siksikin isot kicksit jäivät puuttumaan.

Lauantain PeeVeeCon

Vihdoin toukokuun kahdeksastoista! Pelaajien Valinta Conin päivämäärä oli lyöty lukkoon jo alkuvuodesta. Koko menneen kevän ajan olimme jännänneet, mitä uusia suomalaisia tai suomennettuja lautapelejä ehtii pullahtaa markkinoille testattavaksemme. Lautapelit.fin Toni oli lähettänyt meille melkein-muttei-ihan-lopullisen version Amulista ja suomennetusta Planetista, mistä suurensuuri kiitos. Omasta takaa meillä oli Carcassonne Safari, Dawn of Peacemakers ja Mr Cabbagehead’s Garden. Korttikuningas-Timo toi Hokkaidon ja Lunkisti-Tero Terraforming Marsin. Ihan kaikkea ei siis saatu tarjolle, vaan ainakin Tokyo Highway jäisi myöhemmäksi, samoin Vuoden peli -kisaan ilmoitetut Copenhagen, Decrypto, Escape Room: the Game ja Azul: Stained Glass of Sintra. Mutta onhan tässä aikaa.

Ensimmäisenä paikalle ehti Tero, jolla oli tuliaisina kolme tämän vuoden SpielBox-lehteä ja Startups. Kyllä se Pitäjänmäen Pukki tietää mistä Todellisuuspaossa tykätään! Pian Pääskyvuoreen pelmahtivat myös Pelaajani-Jani, Timo ja Pöydällä-Kristian. Olimme vielä lounaan parissa, kun Noppapotti-Miirakin pääsi puolisoineen ja vauvoineen perille.

Timo ja Tero opettelevat Amulin sääntöjä.

Alkajaisiksi Tero opetti Kristianille ja minulle Terraforming Marsin säännöt. Oikein hyvin opettikin, sillä jouduimme esittämään opettajalle lisäkysymyksiä pelin aikana vain muutaman. Muu porukka pelasi Planetia ja Amulia. Ah, mikä koneistonrakentajan unelma TfM olikaan! Myös sen teema oli riittävän “melkein realistinen”, ja hurmaavan tieteellinen. Minuun eivät uppoa kovin scifit teemat. Sain fiksaation jokaiseen korttiin, jonka otsikossa oli sana levä, halusin päästä rakentamaan ne pelialueelleni. Kisasimme Marsin maankaltaistamisesta tasavahvasti loppuun saakka, mutta lopulta Kristian vei voiton ja kunnian. Pelistä jäi tosi positiivinen fiilis ja monipuoliset uniikit kortit ovat ehkäpä sen paras anti.

TfM:n jälkeen oli Planetin ja Hokkaidon vuoro. Planet vaikuttaa selvältä perhesarjalaiselta, sen verran simppeli se on. Pelaajat “rakentavat” kukin omaa maapalloaan, 16-tasoista palloa, kiinnittämällä siihen erilaisia magneettisia habitaattilaattoja. Kierroksen jälkeen, kun laatat ovat paikoillaan, jaetaan 1-3 pistekorttia niille pelaajille, joiden maapallo täyttää parhaiten kortissa olevat kriteerit. Kortin voi esimerkiksi saada se, jolla on suurin yhtenäinen jäätikköalue, joka ei rajoitu missään kohtaa metsään. Peräkkäisten kierrosten pistekortit voivat säännöiltään olla toistensa vastakohdat ja niinpä niitä kertyy melko tasaisesti kaikille pelaajille. Senpä vuoksi Planet on mitä oivin perhepeli. Parasta siinä on fyysinen tuntuma: omaa planeettaa on mukava pyöritellä käsissä ja lopputulos on jonkinlainen taideteos.

Miira ja vauvapoika pelasivat Hokkaidoa tiiminä.

Planetin tapaan myös Hokkaido oli jo ennestään tuttu. Olen tainnut jo useaan kertaan todeta, että pidän siitä enemmän kuin edeltäjästään Honshusta. Vuoret tuovat sopivaa kiperyyttä kortinasetteluun, varsinkin jos samalle kortille osuu vesialue. Otin strategiakseni kaupunkialueiden tasaisen kasvattamisen molemmin puolin vuoristoa. Ensimmäistä kertaa myös terraformasin, kun aiemmissa peleissä se on tuntunut pisteisiin nähden turhalta.

Jossain tässä kohtaa Koko perhe pelaa -Mirvakin oli ehättänyt paikalle vähän pidemmän matkan päästä. Koossa oli juuri sopiva määrä porukkaa aloittamaan päivän toinen Amul-peli. Terraformoidessani Marsia olin kuullut viereisestä Amul-pöydästä hyväksyvää mutinaa. Katsaus sääntöihin edellisenä iltana oli tuonut mieleen 7 Wondersin ja Fantasy Realmsin. Amulissa kerätään kortteja kolmelta eri alueelta, basaarista, palatsista ja torilta, ja yritetään muodostaa näistä mahdollisimman hyvä loppupisteytyskombo. Muutama juju tekee pelistä varsin ovelan. Ensinnäkin, jokainen joutuu kierroksen alussa luovuttamaan yhden käsikorteistaan torille, josta sitten vuorotellen noukitaan vastaavasti yksi kortti käteen. Sen jälkeen pelataan yksi käsikorteista eteen. Vuorojärjestyksellä on iso merkitys noukintavaiheessa, ja tuli nähdyksi, että viimeisenä oleva voi jäädä heikoille. Toisekseen, kortteja on kahta laatua, pöydättäviä ja käteen jääviä. Mitä enemmän pitää kädessään “käsikäsikortteja” (vaikea termi!), sitä vähemmän on vaihtoehtoja pöydättäväksi kortiksi. Toisaalta käsikäsikortissa voi olla jokin mehevä pisteytys, josta ei halua päästää irti. Pelin lopuksi kaikki käsikortit saa iskeä pöytään ja ne tulevat mukaan pisteytykseen. Kolmas juju tekee Amulista hyvin sosiaalisen. Jotkin korteista nimittäin antavat pisteitä sen mukaan, kuinka monella muulla pelaajalla on samoja kortteja pöydällään. “Kristian, kuinka monta kamelia sulla on?”, “Ottiko Mirva jaden viime kierroksella käteen?”, “Kenellä on isoin armeija?” - kysymykset lentävät ristiin rastiin pöytää. Vaikeusasteeltaan Amul yltää ehkä juuri ja juuri strategiapelien sarjaan, vaikka onkin Terraforming Marsia rutkasti helpompi.

Fotari temppuili, joten tässä Herra Kaalipään vihannekset ja juurekset väärinpäin.

Kun osa conilaisista oli jo lähtenyt, Timo opetti Mirvalle ja minulle Mr Cabbagehead’s Gardenin. Se ilmestyi alunperin yksinpelinä vuonna 2016, ja viime vuonna kaksinpeliversiona suomalaisen (turkulaisen!) LudiCreationsin potkustarttina. Äärettömän tunnelmallisia vihannes- ja juureskortteja ladotaan omalle viljelykselle 4x4 -muodostelmaan. Kolme kertaa pelin aikana paikalle tulee ilkeä naapuri, joka saattaa vaikkapa kähveltää arvokkaimman juureksen. Tämän pahanilkisyyden sattumanvaraisuus ei minua juuri miellyttänyt. Juuri kun olin saanut aikaiseksi sen ainoan bonuspistemuodostelman, herra Turnipsi tai kuka lie kävi tuhoamassa sen.

Timon lähdettyä istuimme vielä peli-iltaa kolmisin, Mirva, Kaitsu ja minä. Hokkaido pääsi uudestaan vuoroon, minkä jälkeen nappasimme esiin PeeVeeConin skoopin ulkopuolelta Karuba The Card Gamen. Emme väsy hehkuttamaan sen lähes suvereenia sisältöindeksiä, eli pelin määrää suhteessa boksin kokoon, korttimäärään, pelin kestoon ja pelaajamäärään.

Kiitos vielä kaikille osallistujille, Kaitsulla ja minulla oli älyttömän mukavaa kanssanne!

Kristianin tuumaustauko.

Sunnuntai Espoossa

Pyhäpäivänä ei jääty toipuilemaan PeeVeeConista kotisohville, vaan otettiin suunta Espooseen, jossa kummipoika Joonatan vietti yhdeksänvuotissynttäreitään. Arvaatteko, mitä veimme hänelle lahjaksi? Ette? No, lautapelin. Tarkemmin ottaen Reiner Knizian Qinin. Se on sopiva askel Cluedosta ja Monopolysta kohti avarampia ja pähkinäisempiä lautapelimaisemia. Joonatan halusi pelata Qiniä heti, mistä en tietenkään kieltäytynyt. Poika oppi säännöt niin nopeasti, että varttia myöhemmin hän jo selitti niitä isälleen. Sanokaa minun sanoneen, tuosta pojasta vielä kuullaan lautapeliskenessä.

Onnellinen viikko, jona lautapelaaja sai kuvainnollisesti syödäkseen vatsan täydeltä, päättyi kotona kahteen yksinpeliin Mr Cabbagehead’s Gardenia. Myös seuraava viikko tulisi osoittautumaan ihmeelliseksi (Viticulture! BGG-appin asennus! Philibert-paketin saapuminen!), mutta, Nalle Luppakorvaa mukaellen, hyvää yötä, piltit, nalle silmät sulkee. Kuutioista näkee nalle monta unta.


Annika Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

2 kommenttia:

  1. Qin on kyllä aivan loistava. Itseasiassa kaikista pelaamistani Knizian peleistä nämä abstraktit aluehallinta pelit Qin ja Samurai ovat lienee suosikkejani. Mitä yksinkertaista loistokkuutta.

    VastaaPoista
  2. Qin on tosiaan sujuva peli, ja sillä opettaa aluehallinnan mekaniikkana näppärästi. En tiedä jaksaisinko tahkoa sitä monta kertaa putkeen. Samuraissa on enemmän riskinottoa ja jännitystä!

    VastaaPoista