Chronicles of Crime on rikoksenratkontaa ohituskaistalla

by 17 helmikuuta 2 kommenttia

No nyt tuli peli, josta jäi ristiriitaiset tunteet. Chronicles of Crime yhdistää kaksi asiaa, joista toisesta pidän ja toisesta en. Ensimmäinen on Sherlock Holmes Consultive Detectiven tapainen rikoksenratkaisu ja toinen on Prisman itsepalvelukassa.


Chronicles of Crime on puolalaisen Lucky Duck Gamesin julkaisema appi-vetoinen yhteistyöpeli, jossa on lähtökohtaisesti mielestäni nerokas idea: pelin fyysisissä komponenteissa, lähinnä korteissa, on kuvan lisäksi QR-koodi. Kuvitelkaa vaikka yrmeän näköinen setämies. Koodin kun lukee sedän naaman alta älylaitteella, niin setä voi olla pelin rikostarinasta riippuen aviokriisistä kärsivä komisario tai autoliikkeen talousrikoksia tekevä toimitusjohtaja. Pelilaatikossa tulee iso kasa pahvia, jossa on Lontoon alueen kaupunginosia, erilaisia esineitä ja joukko eri-ikäisiä ja -näköisiä ihmisiä. QR-koodien avulla nämä komponentit muuttuvat pelisuunnittelijan käsissä eräänlaiseksi leffastudioksi: ihmiskortit ovat näyttelijöitä, paikat lavasteita ja esineet rekvisiittaa. Mahtava idea, ostamalla yhden fyysisen pelin voi samoilla komponenteilla pelata vaikka kuinka monta niitä hyödyntävää tarinaa, sen kun lataa appiin uudet mysteerin ratkaistavaksi! Pelilaatikossa on muuten poikkeuksellisen hyvä insertti, joka pitää kortit ja pahvinpalat todella hyvässä järjestetyksessä vaikka peliä kuljettaisi repussakin.

QR-koodi on uusi kirosanani

Pelaaminen on jatkuvaa QR-koodien syöttämistä: jos kuulen tutkimusten aikana, että Camdenissa on joku baari, ja siellä tyyppi joka voisi kertoa etsiville jotain tärkeää, skannaan Camdenin kortin. Appi kertoo, että tulen paikalle ja näen Korova Milk Bar -nimisen räkälän, jonka edessä seisoo iso poke (32). Haen ihmiskorttien pakasta kortin 32, näytän sen koodin täppärille, ja tyyppi morottaa. Nyt voin syöttää laitteella kadonneen perijättären QR-koodin ja kohta saan tietää mitä poke tietää asiasta…

Koko homma on outo sekoitus kotitietokoneilla nähtyjä Sierran tai LucasArtsin vanhoja seikkailupelejä ja lautapeliä. Aluksi olin ajatuksesta oikein mehuissani, mutta käytännössä homma alkoi kasvattaa kuplaa otsaan hyvin nopeasti. Älylaite ei saa koodia luettua, kun valaistus on huono. Laitan valon päälle. Älylaite ei saa luettua koodia, koska lampun valon heijastus kortista haittaa kameraa... Meikäläisen budjettilaitteilla ei käyttö ollut ainakaan mitenkään sujuvaa Suomen pimeässä talvessa.


Paikkoja aukeaa keissin edetessä ja haastateltavia ilmestyy niihin. Välillä tyypit voivat myös siirtyä toiseen lokaatioon.

Välillä voi tutkia VR-moodissa rikospaikkoja. Teoriassa siis kännyä pyöritellään ympäriinsä kuin olisi rikospaikkaa tutkimassa. Jos omistaa virtual reality -telineen, jolla luurit saa nenälleen sitten tämä ehkä tuntuisi kuin olisi pelin maailmassa? Näen maassa verijälkiä, näen roskapöntön, raadon, papereita maassa ja renkaanjäljet. Teen kaikesta mental notet ja kun 40 sekunnin tutkinta-aika päättyy otan esiin todistepakan ja koitan kaivaa sieltä näkemiäni juttuja vastaavat kortit. Syötän niiden QR-koodit appiin. Olo on kuin kaupan kassalla. Bliip, bliip, bliip. Osa korteista kelpaa todisteiksi joten laitan ne todistelaudalle. Jatkossa voin soittaa kuolinsyyntutijalle, hakkerille, psykologille tai rikospaikkatutkijalle ja kysellä niistä tarkemmin. Halpis-Huaweini tai täppärini ei suostunut VR-moodia käyttämään, mutta sormella saimme kuitenkin rikospaikat skrollailtua läpi ihan sujuvasti. Osa ruudun jutuista on niin pientä tihrua, että yhdessä vaiheessa luulin nähneeni kasan pistoolin ammuksia, mutta ne olivatkin pillereitä.

VR-tutkinta on fiitsuri, joka on teoriassa mahtava, mutta käytäntö sittenkin pieni pettymys. Annetaan pioneerihengessä nyt kuitenkin tätä vähän anteeksi, vaikka melko taskunlämmin fiilis jäikin. Eri toiminnot kuten todistajien jututtaminen ja liikkuminen paikasta toiseen kuluttavat aikaa. Kun kello saavuttaa tietyn pisteen saattaa tarinassa tapahtua jotain jännää, kuten vaikka uusi murha.

Pikaruokadekkari

Pelin mukana tulee kolme rikostarinaa. Ne ja appi pitää ladata omaan älyvehkeeseen.  Mukana on simppeli tutoriaali, jonka ratkoo 10 minuutissa ja samalla oppii miten peli käytännössä toimii. Ohjekirja on aika tarpeeton. Varsinaiset keissit ovat noin tunnin tai puolentoista rykäisyjä. The Power Behind on kolmen tarinan kampanja, jossa illuminatihenkinen pahispoppoo pitäisi saada kuriin. Sitten on kaksi yksittäistä tarinaa: museomurtoa käsittelevä Curse of the Pharaoh sekä mallimaailmaan sijoitettu Every Rose Has Its Thorns.

Erään tarinan pohjustusta. Pidempää fiktiota on turha peliltä odottaa.
Todellisuuspako-blogi on nähtävästi jonkinlainen vastarannan kiiski, kun muu lautapelimedia Tom Vasel etunenässä on ihan pähkinöinä pelistä. Pelin käsikirjoitus ei tehnyt missään vaiheessa meihin vaikutusta. Ensimmäisessä varsinaisessa keississäkin oli sellainen lottovoittoluokan yhteensattuma, että sen olisi kuka tahansa luovan kirjoittamisen opettaja punakynännyt pois jo ensimmäisellä oppitunnilla. Every Rose -stoori oli täysin mitäänsanomaton. Faaraon kirous oli miltei jo hauska, mutta lopulta sitä voisi luonnehtia lähinnä harmittomaksi.

Mutta miksi minusta tuntui tältä? Chronicles of Crime tuntuu pikaruokadekkarilta. Korteissa olevat naamat jäävät numeroiksi (mikähän tuon tyypin nimi nyt olikaan tässä keississä? Edellisessä se oli poliisipäällikkö). QR-koodit ovat monikäyttöisiä, mutta hajuttomia ja mauttomia. Apissa ei ole mitään tapauskohtaista tietokantaa, josta näkisi kaikki tavatut ihmiset ja jostain syystä peli ei oikein innostanut tekemään muistiinpanoja. Ei niitä oikein tarvitsekaan, sillä tapaukset ovat yllättävän suoraviivaisia. Pöydällä olevat kortit ja laite jakavat jo nyt huomioni, jos siihen tulisi muistiinpanot vielä päälle alkaisi peli tuntua liian työläältä antiinsa nähden.

Pienellä näytöllä esiintyvillä tyypeillä on kullakin vain pari kirjoitettua vuorosanaa. Koko keräämänsä todiste- ja henkilökorttikasan syöttäminen joka helkkarin keskustelussa jokaiselle vastaan tulleelle tyypille käy aika nopeasti hermojen päälle ja syö immersiota. Haluan upota syvälle dekkaripelien maailmaan, mutta Chronicles of Crime tuntuu kuin joku olisi kirjoittanut kirjan juonen twiitteinä. Syvyyttä ei ole kuin varpaisiin asti.

Komponenttien QR-koodit tulevat tutuksi. Toivottavasti pidät niiden kuvauksesta, sitä kun toistetaan satoja kertoja.


Ei vika ole sinussa Chronicles of Crime, se on minussa. On iso joukko ihmisiä, joille tällainen tiivistetty rikoksenratkaisupeli on takuulla nannaa. Reilun tunnin kestoisena tämän vetää puolison kanssa arki-illassa ja jää vielä aikaa muuhunkin. Uusia keissejä voi ladata verkkokaupasta reilulla femmalla. Pelissä on innovaatiota ja tiettyä helppoutta. Se ei edes kuormita ympäristöä niin paljon kuin moni muu, kun osia kierrätetään keissistä toiseen. Aplodit siitä. Meitä QR-ruljanssi ja valmiiksi pureskellut tarinat eivät saaneet syttymään. Vaimo hyytyi minikampanjan jälkeen ja itse puursin kaksi muuta yksin läpi toivoen turhaan että homma jotenkin parantuisi.

Chronicles of Crimen Noir-lisäri on tätä naputellessani jo apissa jo ladattavissa, mutta se vaatii sitten myös fyysisen lisäosan hankinnan. Aikakautena Noir vaikutti mielenkiintoiselta, mutta en jaksa uskoa, että se poistaisi pelistä niitä heikkouksia joista se meillä kärsi. Detective: The Modern Crime Board Game oli omista vioistaan huolimatta meille huikeasti parempi kokemus. Kun se oli meillä pelattu aiemmin, se rokotti Chronicles of Crimelta runsaasti pisteitä.

Jos aika on kortilla ja dekkarit mieleinen genre, niin kannattaa Chronicles of Crime kokeilla. Sitä saanee useammasta kirjastostakin niissä kaupungeissa joissa kirjastotoimi peleihin on panostanut. Tuhtia immersiota dekkareihinsa voi sen sijaan etsiä Detective: The Modern Crime Board Gamen tai Sherlock Holmes Consultive Detectiven luota.
Pelin insertti on mainio ja siinä on tilaa lisäosillekin.

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

2 kommenttia:

  1. No ilmankos mä tykkäsin, mähän rakastan itsepalvelukassoja.

    VastaaPoista
  2. Jatkuva skannaus yksittäisenä tekijänä ei ehkä olis ollut niin paha, mutta juonikuvio oli jotenkin pinnallinen.

    VastaaPoista