D&D:n suomenkielinen punalaatikko (1988) ja Starter Set (2014) - kumpi on parempi?

by Kai Saarto 28 kesäkuuta 1 kommenttia Artikkelit Arvostelu Roolipeli

“Hypähdät eteenpäin sädehtivä miekkasi koholla. Valtaisa punainen lohikäärme kohoaa aarteiden päältä eteesi.”

Keväällä 1988 ostin kaverin suosituksesta kirjakaupasta punaisen laatikon, jossa luki “Dungeons & Dragons Fantasiaroolipeli - Perussäännöt”. Kannen kuvan punainen lohikäärme nosti jo mielikuvituksen siivilleen (pun not intended). Tuosta päivästä alkoi nyt 30 vuotta kestänyt rakkauteni roolipeleihin ja erityisesti Dungeons & Dragonsiin.

Tullaan ajassa eteenpäin vuoteen 2018. Löysin esikoisen koulun myyjäisistä samanlaisen punaisen laatikon ja ostin sen silkasta nostalgiasta. Kotona poika katseli sitä. “Onks toi se kuuluisa roolipeli? Mä haluaisin kokeilla sitä.”

Olin itse suunnilleen saman ikäinen ostaessani ensimmäisen punalaatikkoni, joten ehkä jälkikasvu olisi valmis?

Roolipelaaminen rantautui Suomeen punalaatikon vanavedessä

Punalaatikkona tunnettu D&D Starter Set oli alunperin julkaistu englanniksi vuonna 1983 Frank Mentzerin toimittamana. Se oli jo neljäs D&D:n aloittelijasetin versio vuoden 1977 jälkeen. Jari Paunan ja Eija Väinämön perustama Protocol Productions nappasi TSR:ltä oikeudet suomenkieliseen D&D:hen vuonna 1987. WSOY oli yrittänyt saada niitä haltuunsa aiemmin, mutta epäonnistunut.

Paunan suomentama punalaatikko oli merkkiteos suomalaisessa roolipelikulttuurissa. Sen julkaisu 1988 osui yhteen suomalaisen roolipeliharrastuksen syntyhetkien kanssa. Fantasiapelit oli avannut ensimmäisen myymälänsä edellisenä vuonna Helsinkiin ja laajensi 1988 Turkuun. Fantasiapelit oy:n taustajoukkojen perustama Ace-Pelit kustantamo julkaisi myös samoihin aikoihin suomeksi käännetyn RuneQuestin. 1988 oli merkittävä vuosi myös siksi, että Protocol Productions avasi omat Game World myymälänsä Helsingissä ja Turussa. Fantasiapelitkin avasivat sivuliikkeen Turkuun. Sana näistä uusista roolipeleistä lähti kiertämään nopeasti yläaste-ikäisten ja opiskelijoiden parissa.

Protocol Productions julkaisi kovassa tahdissa ison pinon suomenkielisiä D&D-tuotteita, kuten seikkailuja, Luolamestarin näkösuojuksena toimivan taulukkokokoelman ja vielä saman vuoden 1988 syksyllä suomenkieliset D&D Expert-säännöt korkeamman tason seikkailijoille.

Parantavia loitsuja taitava cleric suomennettiin temppeliritariksi. Larry Elmoren kuvitus on edelleen salonkikelpoista.

Punalaatikon sielunelämä

Punalaatikko on klassikko ihan syystä. Sen mukana tulivat pelaajan ja pelinjohtajan sääntökirjaset sekä noppasetti (d20, d12, d10, d8, d6 ja d4). Pelaajan kirja tekee hyvää työtä alkeiden opettamissa pelaamisen kautta. Yksinkertainen Valitse-oma-seikkailusi tyyliin tehty soolopeli antaa muutaman valinnan ja kuvailevan tekstin avulla kaikkien kokeilla sääntöjä yksinään ennen pelin aloittamista ryhmässä.
Pelinjohtajan, eli Luolamestarin, kirjassa olevaa ryhmäseikkailua pohjustetaan soolopätkässä hyvin esittelemällä sen (ja ehkä koko pelaajien ensimmäisen kampanjan) pääpahis, velho Bargle. Yksinäinen pelaaja joutuu heti alussa kohtaamaan kuoleman, kun pelaajan avuksi tullut viisas ja kaunis temppeliritari Aleena kuolee Barglen maagisten ohjusten tappamana. Motiivi kostoon on heti olemassa.

Punalaatikon kuvitus oli jo tuolloin harppauksen edellä muita alkupään roolipelejä, sen sivuilla nähtiin Larry Elmoren ja Jeff Easleyn upeaa taidetta. Kuvat auttavat todella paljon mielikuvituksen herättämisessä.

Kuusi perushahmoluokkaa esitellään ja niille annetaan säännöt kokemustasoille 1-3. Pelinjohtajan kirja antaa seikkailuissa tarvittavia lisäsääntöjä, ison joukon hirviöitä käytettäviksi ja kertoo vinkkejä pelinjohtamiseen. Se myös opettaa Luolamestaria heti tekemään omia seikkailuja pelaajilleen. Mukana tulevassa kolmikerroksisessa luolastossa vain ensimmäinen kerros on kokonaan kuvattu. Toisesta kerroksesta Luolamestari saa kartan ja listan siellä olevista hirviöistä ja muista mahdollisista asioista. Kolmas ja viimeinen taso jätetään kokonaan LM:n harteille. Apupyörät ovat irti, hyvää matkaa!

Jari Paunan suomennos on pääosin onnistunut, joskin jälkikäteen katsottuna esimerkiksi undeadin kääntäminen kuolemattomaksi oli epäonnista, koska pelin myöhemmissä lisäosissa tulivat mukaan immortal-hahmot... Dungeons & Dragonsin termistö oli ja on edelleen kovin jäykkää, joten Paunan suomennosta on turha moittia: magiankäyttäjä oli alkukielelläkin kömpelösti magic-user, joten minkäs teet.

Aikoinaan peli räjäytti tajuntani. Tässähän voi tehdä mitä tahansa! Siitä puuttui kaikki alkeellisten tietokonepelien rajoitukset. Rajana oli vain mielikuvitus. Kun luen kirjoja nyt vuosikymmeniä myöhemmin, tuntuvat säännöt yllättävän yksinkertaisiltaa. Olen pelannut jokaista D&D:n virallista laitosta punalaatikosta lähtien (AD&D, AD&D 2nd Edition, 3E, 3.5E, 4E ja nykyinen 5E), ja varsinkin nelosedikan sääntöhelvetin jälkeen paluu pelin juurille tuntui osittain jopa raikkaalta. Peli ei vielä 80-luvun alussa ottanut itseään liian vakavasti.

D&D ei ole koskaan ollut mikään syvällinen peli ja punalaatikon aikoihin se tarjosi paperinohuita juonia, olematonta rooliin paneutumista ja painotti kullan haalimista, taistelua ja huoneesta toiseen ansojen seassa etenemistä. Säännöt luolaholvien ulkopuolella, raittiissa ilmassa, tapahtuville seikkailuille esiteltiin vastaan sinisessä laatikossa, eli Expert-säännöissä.

Punalaatikon ajan D&D ei ollut ihan hirveän hyvin tasapainossakaan. Velho sai heitettyä ensimmäisellä tasolla tasan yhden loitsun päivässä ja oli sen jälkeen täysin hyödytön.  Jokaisen taistelun jälkeen piti joko panna leiri pystyyn ja nukkua velholle uudet loitsut, tai sitten tämä värjötteli taka-alalla tylsistyneenä loppupäivän.

Peli oli myös erittäin kuolettava aloitteleville hahmoille. Ensimmäinen 30 vuotta sitten kohtaamamme hirviö oli kamala raatomatelija, joka tappoi heti alussa yhden pelaajahahmon.  Uusi ja identtinen hahmo haettiin lähikaupungista (uutta ei haluttu viiden peliminuutin jälkeen vielä tehdä).

Vaikka ajatus saman aloittelijaseikkailun vetämisestä näillä 80-luvun säännöiillä perheelle kuulosti ajatuksena retrolla tavalla kutkuttavalta, se herätti myös epäilyksiä. Roolipelit ovat 30 vuodessa kehittyneet ja halusin ensimmäisen kokemuksen olevan mahdollisimman hyvä. Toisaalta punalaatikko tarjosi suomenkieltistä materiaalia, kun englanninkielisen valmismateriaalin simultaanitulkkaus on aina vähän kömpelöä.

Jahkailin asian kanssa viikon verran, mutta koska viidettä laitosta on kehuttu niin paljon, tilasin erittäin edullisen (16 euroa) englanninkielisen Dungeons & Dragons Starter Setin. Pelaajana olin kokeillut sitä vanhan peliporukkani kanssa hiljattain itse parin session verran. Se oli vaikuttanut aika lupaavalta, mutta halusin lukea säännöt vielä kunnolla ennen lopullisen päätöksen tekoa.

5E Starter Setissä on alkuperäisen henki läsnä

Saimaan lomareissulta kotiin ajaessamme sain viestin, että uusi D&D 5E Starter Set (julkaistu vuonna 2014) odottaa postissa. Pysähdyimme kotimatkalla vielä noutamassa sen ja esikoinen, Olavi,  oli melko innoissaan avatessaan ensimmäistä roolipeliään.

Molempien laatikoiden sisältö on yllättävän samanlainen. Kaksi vihkosta ja nopat löytyvät uudestakin. Punalaatikossa on tosin enemmän ohjeita yleiseen pelinjohtamiseen ja valmista seikkailua paljon vähemmän. Uudessa laatikossa on suuri seikkailu ja pelinjohtamista opetetaan sen sivussa. Seikkailu Lost Mines of Phandelver on moniosainen ja hyvä esittely systeemiin. Pelattavaa siinä riittää 10-20 tunniksi joiden kuluessa hahmot nousevat viidennelle kokemustasolle. Seikkailussa on myös selvästi enemmän mahdollisuuksia vapaampaan liikkumiseen kuin punalaatikossa. Phandalinin pikkukaupunki esitellään laajasti ja siellä on tarjolla monenmoista pientä tehtävää vapaassa järjestyksessä suoritettavaksi. Pelaamista ei ole rajoitettu luolaholveihin vaan materiaali jakautuu hyvin erilaisiin seikkailukohteisiin autioituneista kylistä rauniolinnoihin ja edelleen luoliin.

Uuden laitoksen Starter Setin sisältöä.

Valmisseikkailulle voin antaa oikein hyvän arvion. Perussäännöt on onnistuttu myös esittelemään hyvin tiiviisti ja pelisysteemi on elegantti kokonaisuus. 5E säännöt ovat virtaviivaisimmat mitä pelissä on tähän saakka nähty. Laatikossa tulevat valmishahmot ovat monipuolisia, mutta pienenä miinuksena niiden käyttö on lähes pakollista, sillä hahmonluonnin sääntöjä ei pieneen sääntökirjaan ymmärrettävistä syistä mahtunut.

Phandelverin kadonneiden luolien löydyttyä on maistiainen peliin saatu ja sen jälkeen olisi tarkoitus saada kuluttaja siirtymään varsinaisen D&D pelin pariin. Täydellä sääntösetillä hahmot nousevat aina tasolle 20 asti ja pelinjohtajalle ja pelaajille annetaan älyttömästi materiaalia niin hahmojen luontiin kuin seikkailujen suunnitteluun.

Ostoslistalle tulee silloin perinteisesti vähintään Player’s Handbook, Dungeon Master’s Guide ja Monster Manual. Se on noin 120 euron paketti. Sen päälle sitten seikkailut ja mahdolliset muut lisäopukset. Vaihtoehtoisesti on mahdollista käyttää nykyisen julkaisijan, Wizards of the Coastin, ilmaiseksi netissä jakamaa perussäännöstöä. Siitä tosin puuttuu hahmo-optioita, mutta luova pelinjohtaja voi kyllä nämä rajoitukset kiertää. Netistä löytyy myös paljon ilmaisia englanninkielisiä valmisseikkailuja.

Pelikokemuksia ja pohdintoja jatkosta

Noin kymmenen pelikerran jälkeen voin todeta viitoslaitoksen D&D:n olevan lähempänä alkuperäistä peliä kuin oikeastaan mikään väliin jäänyt laitos (Advanced Dungeons & Dragonsia ehkä lukuun ottamatta). Molemmat systeemit ovat merkittävien roolipelien mittapuulla yksinkertaisia ja nopeasti hahmotettavia. Taulukoita ja erikoissääntöjä on hyvin maltillisesti. AD&D ja D&D 3.-4. laitokset paisuivat kaikki älyttömyyksiin saakka ja pelisessioon sai kantaa repullisen kirjoja. Erikoissääntöjä ja hahmoluokkakohtaisia oppaita tulvi ovista ja ikkunoista. Meillä ei ollut mitenkään harvinaista pelata aikoinamme vanhempia laitoksia siten, että pöydällä oli jokaisella pelaajalla 4-5 kirjaa ja pelinjohtajalla niitä oli tuplaten enemmän.

Uusi laitos on edelleen, vuosia julkaisunsa jälkeen, näihin verrattuna hurjan elegantti kokonaisuus. Sen tunnistaa heti D&D:ksi, toisin kuin vaikka neljännen edition. Nelosedikka oli ottanut vaikutteita netin MMO-peleistä kykypuineen ja monimutkaisine taistelusääntöineen. Vihasin sitä alusta pitäen, yksi taistelu saattoi viedä koko illan.

Viides laitos on loistava paluu dunkun juurille. Se luottaa vahvasti aiemmin mainitsemaani peruskolmikkoon: Player’s Handbook, Dungeon Master’s Guide ja Monster Manual. Viitosedikka on ollut ulkona jo kuutisen vuotta, eikä se ole vieläkään paisunut. Muutamia hyviä lisäkirjoja on tullut, mutta ilmankin pärjää vallan mainiosti. Luettuani Starter Setin lyhennetyt säännöt oli lopulta aika selvä valinta pelauttaa sitä alkuperäisen sijasta. Viidenteen laitokseen on lisäksi helppo siirtää seikkailumateriaalia muista pelin laitoksista, eritoten alkupään laitoksista. Niihin minulla on vintillä materiaalia vaikka kuinka. Punalaatikon nostalginen Bargle-seikkailukin voisi toimia osana jotain tulevaa pelisessiota hyvin vähällä vaivalla.

Ensimmäinen pelikerta oli jännittävä meille kaikille. En ollut toiminut pelinjohtajana varmaankaan 15 vuoteen ja pelaajilla (Annika-vaimo, Olavi 15v ja Sampo 5v) ei ollut juuri käsitystä siitä mitä tuleman piti. Pelaajat valitsivat valmishahmoista yhden kukin ja keksivät niille nimet. Annikasta tuli kääpiökleeri Mardred, Olavista aatelissoturi Salazar ja Samposta puolituisvaras Roscoe.

Tunnelmaa lasten kanssa pelatessa pyrittiin nostamaan suomentamalla paikannimiä ja pitämällä karttoja pelaajien näkyvillä.

Pelkäsin, että peli menee pelleilyksi tai ei yksinkertaisesti toimi. Kolme tuntia kestänyt ensimmäinen pelikerta kuitenkin imi meidät kaikki mukaansa. Jopa viisivuotias istui kuin liimattuna pöydässä.

Sittemmin olemme jatkaneet seikkailua kahdeksan pelikerran ajan. Esikoinen on innostunein ja kuopus roikkuu mukana puolivaloilla (tosin hän kyllä muistaa yksityiskohdat tarkimmin). Annika ei ehkä ole erityisen innostunut itse pelistä, mutta nauttii siitä että esikoisella on selvästi hauskaa. Lautapelien pariin kun tätä ei yleensä saa. D&D on saanut kaikki saman pöydän ääreen.

Pelaajat ovat jo ehtineet kokea jännittäviä hetkiä Punaisen merkin rikolliskoplan kanssa ja selvinneet keksimistäni salamurhayrityksistä. Mukaan on tarttunut muutama maaginen ase ja Annika ja Sampo ovat jo ostaneet tonttimaata hahmojensa yhteistä kotia varten. Olavi haaveilee hahmonsa aatelisarvolle sopivasta kartanosta.

Viimeksi saimme lasten vierailevat serkut ottamaan loput aloitusboksin valmishahmot käyttöön. Velhon ja toisen taistelijan avulla saatiin pelottava lohikäärmekin lopulta nirhattua.

Starter setin seikkailun kääntyessä hiljalleen kohti päätöstään on aika tehdä päätöksiä jatkosta. Esikoinen jo puhui kiinnostuksestaan kokeilla luolaston rakentamista pelinjohtajana ja muutenkin tätä kiinnostaa selvästi jatkaa pelailua. Tilasin juhannuksen alennusmyynneistä nyt Player’s Handbookin. Katsotaan jatkuvatko seikkailumme pidempään ja millä kokoonpanolla. Lautapeliporukoissamme tuntuu olevan useita tuttuja, joita myös D&D kiinnostaisi.

Kotikampanjamme ohella olen myös pelaajana Starfinder-kampanjassa. Pelaan sitä porukassa, jonka kanssa aloittelimme yhdessä harrastusta 80-90 -lukujen vaihteessa. Kokemuksina nämä ovat hyvin erilaisia, vanhalla porukalla liikumme eteenpäin hitaammin, harkiten kaikkea moneen kertaan. Tempo, ryhmädynamiikka ja tarinoiden monimutkaisuuden aste ovat ryhmien välillä hyvin erilaiset. Starfinder muuten käyttää D&D 3.5 laitoksen säännöistä johdettua systeemiä avaruusoopperan ympäristössä. Sääntöjä on omaan makuuni vähän liikaa, mutta ne toimivat silti hyvin - systeemi on ehkä toiseksi paras vitosedikan jälkeen.

Suomenkielisiä roolipelejä en ole pelannut vuosikymmeniin. D&D, Keskimaa-roolipeli ja RuneQuest tulivat tutuiksi harrastuksen alussa. Protocol Productions meni ilmeisesti vasaran alle joskus vuoden 1991 aikana ja Ace-Pelit sekä Finnish Game House hyytyivät nekin vuonna 1994. Siihen loppui suomenkielisten roolipelien julkaisu vuosikausiksi.

Nykyään näyttää taas vähän paremmalta ja huomaan markkinoilla olevan jo perhepelailuun suunnattuja suomalaisia pelejä. Tällä viikolla lainaksi saamani Seikkailijoiden kilta (suunnittelijana Tuomo Laine) olisi voinut sekin toimia hyvänä johdantona roolipeleihin perheen kesken. Lisäksi olen kuullut hyvää myös Miska Fredmanin Astraterrasta ja Mike Pohjolan Myrskyn sankareista. Astraterra ja Myrskyn sankarit näyttävät oikein suunnitellun lasten kanssa pelattavaksi.

Jos tätä nyt lukee joku pelaamisen aloittamista harkitseva, voi näistä viimeksi mainituista löytyä hyvä lähtökohta harrastukseen. Jos englanninkielinen materiaali ei ole ongelma ja D&D kiinnostaa, niin vuoden 2014 Starter Set antaa erinomaisen johdannon maailman suosituimpaan roolipeliin hyvin kilpailukykyiseen hintaan.