Tunkki vai timantti? Kolme vanhempaa abstraktia peliä pöydällä

by 11 toukokuuta 0 kommenttia


Onko timantit ikuisia (woo-hoo) vai tuleeko tunkit droppaa mun tunnelmaa?




Pelikerhon kaapissa oli jokunen hyvä peli sekä ns. tunkkien hautausmaa. Päätimme nyt pistää kerhokokoelman uusiksi, ja pohdimme alusta lähtien, millaisia pelejä kerhossa tarvitaan. Ne speksit täyttävä tavara sitten kannettiin omasta kokoelmasta kerhoon. Vaihdossa tuli kaksi suurta säkillistä pölyistä ja vanhaa lautatavaraa. Päätin katsastaa nuo pahnanpohjimmaiset vielä ennen niiden lopullisesta kohtalosta päättämistä. Pelurin valmistama Bolero tosin lensi testaamatta takkaan. Tässä artikkelissa kerron tunkkipinosta löytämistäni kolmesta abstraktista kaksinpelistä. Olivatko ne niin huonoja kuin odotin?

Pyraos/Pylos

Ensimmäisenä tomut puhallettiin vuoden 1994 Mensa Select -voittajasta, Pyraoksesta. David G. Royffe oli keksinyt pelin jo vuonna 1964 biljardipallojen avulla. Hän sai idean  myytyä vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1994 Essenin pelimessuilla. Näin kertoo Wikipedia, mutta hiukan ihmettelen, miten peli ehdittiin vielä julkaista ja palkitakin samana vuonna.



Nykyään peli kulkee nimellä Pylos, ja kuvien perusteella se näyttää puuosineen paremmalta kuin tämä kaapin periltä löytynyt muovinen ysäriversio.

Pyraoksessa kasataan palloista pyramidia, tarkoituksena olla se pelaaja joka saa laitettua viimeisen pallon huipulle. 4x4 ruudukolta käynnistyvä kaksinpeli etenee vuorotellen palloja sijoittamalla. Kummallakin pelaajalla on omassa värissään 15 palloa. Kun neljästä pallosta muodostuu neliö voi niiden keskelle asettaa pallon uuteen kerrokseen. Neljänteen kerrokseen mahtuu enää yksi pallo ja sinne oman värisensä pallon sijoittanut pelaaja voittaa.

Jotta toisena aloittava ei aina voittaisi, on peliin lisätty muutama lisäsääntö. Ylempiin kerroksiin voi siirtää jo pelatun pallonsa, jos se on vapaa (eli sen päälle ei ole asetettu palloa). Yhden tai kaksi omaa palloaan voi laudalta myös poistaa varastoonsa, jos onnistuu pelamaan omista palloistaan 2x2 neliön tai käyttämässämme variantissa myös täyden vaaka/pystyrivin. Peli onkin silkkaa pallonsäästelyä. Välillä molemmat pelaajat voivat nakutella valmiita neliöitä ja suoriaan ja ottaa vasta pelaamansa pallon takaisin, jolloin peli ei etene  mihinkään. Jos näitä pattitilanteita ei lasketa, on Pyraos/Pylos aika näppärä peli, jossa tosin sain näyttävästi päihini lähes jatkuvasti. Vastustajan pallojen päälle kannattaa mennä istumaan, jos niitä on 3-4 ryppäässä, toistaalta kannattaa myös etsiä paikkoja oman rivin tekoon, jotta saisi omia vapaita pallojaan pois laudalta.

Lopputulemana peli ei ole tällaiseksi abstraktiksi kaksintaisteluksi nyt mitenkään hullumpi, tai se on ainakin parempi kuin odotin. Se keskipelin usein toistuva pattitilanne teki pelistä välillä tylsää, mutta se saattaa johtua pelaajien kädettömyydestä. Gigamicin ysäripainoksen keitetyn munankeltuaisen ja mintunvihreän sävyiset pallot ja harmaa muovialusta eivät kyllä saa aikaiseksi minkäänlaista halua katsella peliä pöydällä, eikä ruman laatikon takia edes hyllyssä.

Pyloksesta näkyy tulleen juuri uusi painos, joka on kauniin näköinen puuosineen. Täysikokoinen veisi ehkä liikaa hyllytilaa siihen nähden kuinka usein sitä tulisi pelattua, mutta myös saatavilla oleva miniversio on todella kompaktin näköinen ja voisi olla edullisesti saatuna nipin napin kokoelmakelpoinen fillerihyllyssä. BGG-reittaukseni pelille on kahden livepelin ja kymmenen nettipelin (https://fi.boardgamearena.com/#!gamepanel?game=pylos) jälkeen 6.4.

Othello

Tunkkipinon toinen abstrakti kaksinpeli on klassinen Othello (n. 1886). Pelin historia ei ole ihan niin mustavalkoinen kuin sen komponentit antavat ymmärtää, sillä alunperin Reversi-nimellä tunnetun pelin keksijän kunniasta väitteli aikoinaan kaksi engelsmannia, Lewis Waterman ja John W. Mollett. Pelin nykyversio on nimeltään Othello, ja sen patentoi japanilainen myyntimies Goro Hasegawa vuonna 1971. Goro nimesi pelin uudelleen Shakespearen näytelmän mukaan. Näytelmässä nimittäin mustasukkaisuusdraama käytiin tummahipiäisen maurikenraali Othellon ja tämän vaalean vaimon, Desdemonan, välillä. Goro teki Reversin sääntöihin hyvin pieniä muutoksia, kuten standardoi neljän pallon alkuasettelun.

Faija saa opetuksen.

Omat muistikuvani Othellosta ovat hyvin hatarat. Minulla oli siitä Commodore 64:lle Jouni Heikkisen koodaama versio, joka tuli Floppy Magazinen mukana armon vuonna -85. En tainnut ymmärtää siitä paljoakaan. Pelikerhon version kautta sain vasta nyt ensimmäisen kosketukseni peliin ihan fyysisenä lautapelinä. Pelistä on kai jotain versioita tullut myös Windowsin käyttöjärjestemien mukana, mutta olen itse pelannut sieltä vain Miinaharavaa ja pasiansseja, joten dunno.

Othello on erittäin yksinkertainen peli, mutta sen kestosuosio kertoo siitä, että siinä on kuitenkin enemmän strategiaa kuin parin pelikerran jälkeen ymmärtää. Pelilauta on shakkikokoinen 8x8 ruudukko, jonka pelaajat yrittävät täyttää omilla nappuloillaan. Nappulat ovat kaksipuolisia ja mustavalkoisia. Omalla vuorolla pitää pelata nappula siten, että että jonkun aiemmin pelatun oman nappulan ja uuden nappulan väliin ja suorassa linjassa ja/tai vinottain vähintään yksi vastustajan nappula. Nappulan pelaamisen jälkeen kaikki ehdon täyttävät vastustajan nappulat käännetään omalle puolelle. Kun lauta on täynnä, voittaa se pelaaja, jonka nappuloita on laudalla enemmän.

Pelikerhossa olin joskus nähnyt kuinka yksi vakikävijä ja hänen viisivuotias poikansa pelasivat Othelloa. Poika oli varsin taitava ja kuulemma oppi pelin nopeasti. Niinpä nyt päätin koittaa kepillä jäätä ja pyysin Sampon, myös 5v, kokeilemaan. Lo and behold! Poika tajusi juonen heti ja antoi minulle kuin pojan kädestä. Sain myöhemmin illalla nenilleni myös vaimolta. Tietokonetta vastaan sentään pärjäsin jotenkuten, kun päätin vähän lisätä yleissivistystäni klassikkopeleistä ja tutustua vähän tarkemmin pelin strategioihin.

Pelilaudan kulmiin pääsy on sellainen ensimmäinen juttu, johon kannattaa Othello-ummikkona pyrkiä. Siten voi voittaa vähän pelanneen vastustajan. Peliä ihan oikeasti ymmärtävät sitten keskittyvät hankkimaan itselleen nappuloita, joita vastustaja ei enää voi mitenkään kääntää ympäri, kun niiden taakse ei enää millään pääse.

Tämä kokeiltu versio on Algan vanhempi painos, vuodelta 1987. Vähän se on nykypäivän mittapuulla ankea, pelilaatikossa ei ole edes taustakuvaa. Pelinappuloista on iän myötä myös alkanut liimaukset aukeamaan ja jotkut mustat ja valkoiset puolet pyörivät irrallaan laatikossa. Pelilauta on sentään paksumpaa pahvia, mutta kuvien perusteella kyllä tuo uudempi painos on selvästi fiksumman näköinen, joskaan muovi nyt ei niin superkaunista ole koskaan.

Othello oli loppujen lopuksi yllättävän hyvä. Annan sille nopeudesta ja helppotajuisuudesta kottikärryllisen plussapisteitä sillä se sopi viisivuotiaan kanssa pelattavaksi. En ehkä jaksa tätä rumaa painosta kuitenkaan katsoa hyllyssä. Puinen versio olisi mahtava, mutta käsintehdyt maksavat hunajaa, eikä peli nyt ihan sen väärti ole. Odottelen sen uudemman painoksen näkemistä kirpputorilta... tai jos keksisi hyvän keinon saada jostain kauniit kaksiväriset nappulat, niin peliähän voisi pelata shakkilaudalla. Othellon reittaukseksi annoin 6.6.

Kalaha

Afrikassa ja Aasiassa suosittua Mancalaa myydään meillä marketeissa nimellä Kalaha. Mancala on yksi maailman vanhimmista peleistä, sen pelimekaniikan perusteella siitä voisi kaiketi käyttää nimitystä kylvöpeli. Pelilaudalla on kahden puolen kuusi koloa, sekä päissä yhdet isommat varastokolot  kummallekin pelaajalle. Pienissä koloissa on kussakin aluksi neljä jyvää (tai helmeä, kiveä, mitälie. Oman version pelistä voi kaivaa vaikka rantahiekkaan biitsillä ollessaan).

Omalla vuorolla otetaan yhden oman kolon jyvät ja sitten edetään vastapäivään siten että aina seuraavaan koloon tiputetaan yksi jyvä kunnes ne kourasta loppuvat. Jos viimeinen jyvä sattuu oman puolen ennestään tyhjään koloon, pelaaja saa "kaapattua" vastapäätä olevasta toisen pelaajan kolosta kaikki pelimerkit omaan varastoonsa eli mancalaansa. Varastosta jyvät eivät eivät koskaan vähene. Jos viimeisen jyvän saa tiputettua omaan varastoonsa, saa pelata toisen vuoron perään. Voittaja on se, jolla on kolojen tyhjennyttyä varastossaan enemmän jyviä.

Ensimmäisen pelin jälkeen tunnelmani olivat, että eihän tässä ole mitään tolkkua. Vastapeluri oli pelannut kännykällä jotain versiota kauan sitten, ja omasi jonkinnäköistä näkemystä siitä miten saa juonittua itselleen meikäläisen kolojen sisällöt. Pääsin loppupelistä sen verran jyvälle (see what I did there), että en hävinnyt ihan kamalan paljoa. Kotona reenasin ilmaisella android-versiolla  30 erää ja nyt ymmärrän itsekin perustaktiikat.

Kalaha on näistä kolmesta meikäläiselle hyvin niukasti se paras, reittasin sen 6.7:ään. Vasta muoveistaan avattunakin Algan halpisversio oli heikkolaatuinen, enkä pitänyt punamustasta värimaailmasta. Tätä saisi muutamalla kympillä jo puisena ja erivärisillä lasihelmillä tuunattuna versiona. Menee sekin sarjaan “jos kirpparilla tulee vastaan” -hankintoja. Abstraktien pelien tulee olla kauniita ja laadukkaita, jotta niitä viitsin ottaa pöydälle. Sagrada, Azul ja Santorini painivat ulkoisesti ja sisällöltään ihan eri sarjassa kuin nämä simppelit pelit.

Siltikin, olen karvan verran yllättynyt että nämä olivat mekaanikoiltaan vielä näinkin kelvollisia pelejä.




Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti