Viiden suora: 20 minuutin korttipelit

by 18 syyskuuta 2 kommenttia

Vertailemme sarjassa viittä tietyn teeman peliä keskustelevalla tyylillä. Tämä on siis viiden suora, ei viiden parhaan suora. Sarjan ensimmäisessä osassa teemana ovat 20 minuutin korttipelit.


Archaeology the Card Game

Archaeology: The Card Game (2007) on Phil Walker-Hardingin suunnittelema setinkeräilypeli onnenkoetusmekanismilla. Peli kuuluu esimerkiksi Dice Towerin nokkamies Tom Vaselin suosikkeihin. BGG:ssä pelin keskiarvo on 6,7 ja se on rankattu sijalle 911., perhepelien sarjassa se on tilalla 214.

Archaeology:TCGssä pelaajat ovat Egyptin hiekasta muinaisesineitä kaivavia arkeologeja. Maasta paljastuu kaikkea ruukunmurenista merkittäviin taide-esineisiin. Esinesettejä museoon viemällä saa pisteitä esineen arvon ja setin suuruuden mukaan. Rosvot ja hiekkamyrskyt tuovat peliin onnenkoetusta, sillä pelaaja joutuu arpomaan aina sen välillä myykö settinsä vähän pienemmistä pisteistä vai yrittääkö vielä saada yhtä esineen osaa, vaikka se lisääkin riskiä menettää osa aarteistaan rosvolle tai myrskylle. Karttoja löytämällä voi myös päästä käsiksi pyramidien aarrehuoneisiin.

Annika: Tämä peli on parantunut sitä mukaa kuin sitä on pelannut. Ensimmäisellä kerralla meillä oli liian vähän hiekkamyrskykortteja, ja sarjojen kerääminen oli siksi liian helppoa. Oikeilla myrsky- ja varaskorttien määrällä Archaeology tarjoaa jo haastetta. Toisaalta aika paljon on tuurista kiinni, tuleeko menestystä - tai sitten olen yksinkertaisesti huonompi strategi kuin nelivuotias Sampo (jota toki autoimme halki pelin).

Kaitsu: Tykästyin pelin aihepiiriin heti. Setinkeräily on aika sopivaa vaikeustasoltaan. Joitain hyviä onnistumisia osuu aina joka peliin, mutta myös ohi suun menee niukasti jokin pyramidiin haudattu superaarre tai muuten joutuu tyytymään pienempiin pisteisiin jonkin lupaavan settinsä kanssa. Tässä meidän vanhemmassa painoksessa kuvitus on kyllä aika heikko, uudessa Archaelogy: The New Expedition (2016) -painoksessa on kuulemma sekin kunnossa.
Archaelogy: The Card Gamen ulkonäkö ei ole yhtä rautaa kuin pelin mekaniikat.

Coloretto 

Michael Schachtin suunnittelema Coloretto (2003) on jonkinmoinen klassikko nopeiden korttipelien joukossa. BGG:ssä sen Average Rating on 7,0, mikä on varsin korkea. Perhekategoriassa se on rankattu tätä kirjoitettaessa sijalle 74 ja kaikkien pelien maailmanlistalla se on sijalla 409. Sen pitäisi siis kaiken järjen mukaan olla todella kova peli.

Coloretto on yksinkertainen onnenkoettamisen ja setinkeräyksen yhdistelmä. Pöydällä on pelaajien verran korttirivejä. Omalla vuorollaan voi ottaa jonkun riveistä itselleen tai nostaa pakasta yhteen riviin uuden kortin. Riviin mahtuu maksimissaan kolme korttia. Pisteitä saa keräämällä samanväristen korttien settejä. Kuitenkin vain kolmesta väristä saa pisteitä, ylimenevistä väreistä tulee miinusta. Jokeri- ja +2 lisäpistekortit tuovat vähän lisää taktikointimahdollisuuksia.

Annika: Tämä ei vaan herätä mitään intohimoja pelaamiseen. Colorettossa on tasan yksi mekaniikka, jota voi vähän venyttää push-your-luckilla. Näin kapea strategia ei pysty pitämään mielenkiintoa ylhäällä. En usko että tulee tilannetta jossa tuntuisi siltä että haluanpa pelata juuri Colorettoa. No, meillä tämä onkin poistohyllyllä. Hassua muuten, että pelistä toiseen olen suhun verrattuna tosi varovainen riskinottaja, vaikka joka kerta olen joutunut huomaamaan, että sun taktiikka on parempi. Kannattaisi ottaa huolettomammin vääränkin värisiä kortteja, jos samalla pystyy rakentamaan oikean väristä riviä pidemmäksi.

Kaitsu: Olen tosiaan pärjännyt korttien suuremmalla nostomäärällä aina hyvin. En vaan saa tästä taktisesti oikein mitään irti. Peli on hyvin rajoittunutta push-your-luckin toistoa. Vieläkö nostan yhden kortin johonkin riviin, vai tyydynkö näihin mitä saan nyt? Aika tylsää. Archaelogy: The Card Game on kaikin puolin parempi  peli, siinä sekä onnenkoitos, että setinkeräys on toteutettu paljon mielenkiintoisemmin.Ei Coloretton pelaaminen mitenkään ärsytä, mutta se ei vain meikäläisellä raavi oikein mitään kutinaa. Keskinkertainen peli, jonka kuvitus on vielä kuin tätä alleviivatakseen mielikuvituksetonta ja itseään toistavaa.

Coloretto oli meistä vähän turhankin simppeli innostaakseen pelaamaan.

Hobitti-korttipeli

Todella kovista junapeleistään tunnetun Martin Wallacen The Hobbit Card Game (2012) on tikkipeli, jossa hyvikset Thorinin johdolla taistelevat pahiksia vastaan. Tikin aloittaja lyö pöytään kortin, johon muiden on vastattava samalla värillä. Suurimman numeron pelannut voittaa tikin, jos kortti on oikeaa väriä. Violetti valttiväri voittaa muut värit. Osassa kortteja on lepakko-, tähti- tai piippusymbolit. Pahiksille lepakot ovat pisteen arvoisia ja tähdet myrkkyä, kun taas hyviksille vaikutus on päinvastainen. Piippukorteista saa seuraavalla kierroksella ylimääräisiä kortteja. Tikin voittaja jakaa kortit erikoisominaisuuksiensa mukaisesti.

Annika: Olen pelannut tätä nyt kolme kertaa, ja Smaug on joka kerralla voittanut leikiten. Se on niin overpowered, ettei voittaminen edes tunnu miltään. Tietyt hahmot, kuten Thorin, eivät tarjoa mahdollisuuksia strategointiin. Siinä missä Smaug pystyy jakamaan voittamansa kortit miten tahtoo, tai vaikka heittämään ne poiskin, Thorin toimii aivan summan mutikassa. Ehkä, jos hyviksiä olisi kolme ja ne kaikki pelaisivat Smaugia vastaan, pelistä voisi tulla erilainen lopputulos. Mutta nyt… sanoisin että poistohyllylle menee tämäkin julkaisu.

Kaitsu: Verenpaine nousee kriisilukemiin silkasta hitutuksesta. Thorin on ihan hirveä niin pelattavana kuin joukkuetoverina. Vaikka onnistuisitkin voittamaan tikin, huonolla tuurilla tapat toverisi jolloin Smaug voittaa.

Annika: Nyt tiedät miltä minusta tuntui Merirosvopoukamaa pelatessa, kun olin omassa laivassani ihan statistin roolissa.

Kaitsu: Wallacen ludografiassa laatu heittelee rajusti, mutta tämä on kyllä kokeilemistani pohjanoteeraus. Kolme kertaa tätä pelattiin, ja joka kerta peli kulki aivan samalla tavalla. Puolet pelaajista ovat tosiaan sivustakatsojia, mikä on anteeksiantamattoman laiskaa suunnittelua. Yöks! BGG-sijoitus pelillä onkin 12 361., mikä sijoittaa sen itse asiassa hyvin lähellä Afrikan tähteä.

Smaug on ainakin kolminpelissä naurettavan ylivoimainen.

Roope-setä Pörssipeli

Tactic julkaisi Roope-sedän pörssipelin vuonna 2012. Peli on settien keräämistä, ja ainoana näistä viidestä pelistä päästään noppaakin heittämään. Pelissä kerätään osakkeita ja talletetaan niitä pankkiin. Noppa määrää, minkä toiminnon kullakin kierroksella voi tehdä. Maksusta voi kuitenkin valita toisen toiminnon. Toimintoja ovat osakkeiden talletus, osakkeen pyytäminen (anastaminen!) toiselta pelaajalta ja korttien nosto pakasta. Muilta pelaajilta voi yrittää anastaa vain saman sarjan arvopapereita kuin mitä omissa käsikorteissa on. Vastustaja voi bluffata, ettei hänellä ole kyseistä korttia, mutta riskinä on paljastuminen ja sanktion kärsiminen. Osakkeiden talletuksesta tienaa rahaa, ja eniten tienannut voittaa.

Annika: Ostin pörssipelin puolipiloillani kirppikseltä, ja olen positiivisesti yllättynyt. Roope-sedässä on enemmän menoa ja meininkiä kuin Colorettossa. Koko ajan on pientä säpinää ja mahdollisuuksia tehdä valintoja. Pelissä on tunnetta. Tämähän on itse asiassa hyvin Archaeologyn kaltainen: toisessa myydään sarjoja museolle, toisessa ne viedään pankkiholviin. Tykkäsin myös siitä, että pistelasku on niin yksinkertaista, jolloin on helppo seurata tilannetta koko ajan. Koinpa ensimmäisen kerran senkin, että sä bluffasit! Olin jokseenkin varma ettet sitä uskaltaisi tehdä (naamavirne kun yleensä paljastaa tällaiset teot), mutta niinpä vain olin väärässä ja läpi meni bluffi.

Kaitsu: Yllättävän nopeaa vauhtia pystyimme tätä kyllä pelaamaan, odotusaikaa ei ollut kaksinpelissä esimerkiksi oikeastaan lainkaan.  Se, että tässä voi rajoitetusti myös riskillä bluffata tuo heti sellaista Roope Ankka vs. Kroisos Pennonen kaksintaistelun tuntua. Sarjiksissa se meno niillä oli välillä aika kieroa. Paperilla tämän olettaisi olevan viisikon selvästi surkein peli, sillä muut ovat joko menestyneitä, merkittävien pelisuunnittelijoiden tekemiä tai ulkonäöltään tosi vakuuttavia. Boksia katsoessa on ensimmäinen ajatus, että tämä on yksinkertainen ja luultavasti huono lastenpeli. Se nousee kuitenkin tässä ryhmässä yllättävän korkealle.

Game of Trains

Game of Trainsin (2015) takana on suunnittelijakolmikko Alexey Konnov, Alexey Paltsev ja Anatoliy Shklyarov. Kuvituksen on tehnyt Reinis Pētersons. Pelin mekaniikkana on pattern building ja teemana, yllätys yllätys, junat. Jokaisella pelaajalla on seitsenvaunuinen juna, johon pakasta randomisti vedetyt kortit järjestetään numerojärjestykseen, suurimmasta pienimpään. Voittaja on se, joka saa ensimmäiseksi muutettua järjestyksen pienimmästä suurimpaan. Keinoja tähän ovat vaunujen korvaaminen pakasta vedetyillä korteilla ja pöydällä pakan vieressä olevien korttien erikoismekaniikkojen hyödyntäminen.

Annika: Trainsin suurin ongelma on siinä, että siitä puuttuu pelin tuntu. Kortit ovat todella hienoja ja niiden perusteella odottaa enemmän pelimekaniikalta. Oikein harmittaa, että upea kuvitus menee tällä tavalla hukkaan. Trainsille on halunnut antaa useita pelikertoja, jotta se osoittaisi kyntensä. Mutta aina käy samoin: yhtäkkiä huomaa, että on ihan lähellä oikeaa junajärjestystä, ilman että on niin kovin tietoisesti tehnyt siihen johtavia valintoja. Tällä kertaa pelin loppu oli erityisen tylsä, kun kummaltakin puuttui enää oikea ensimmäinen vaunu, ja vuorotellen ongimme onnea pakasta. Keskimmäiset vaunutkin oli molemmilla lukittu siinä vaiheessa, eli jäynää ei voinut tehdä.

Kaitsu:  Tuntuu siltä, että vaihtoehdot, joita voi vuorollaan tehdä ovat aika hohhoijaa-tasoa. Mitään huippusiirtoa ei yleensä voi tehdä, pelin lopettavaa korttia lukuun ottamatta kaikki vuorot ovat aika kuivaa nyhertämistä ilman onnistumisen tunnetta. Korttien kuvitus on tosiaan paras osa peliä, niissä on paljon viittauksia populaarikulttuuriin. Esimerkiksi Game of Thronesin ja monen muun klassisen TV-sarjan juttuja on piirretty kortteihin bongattaviksi.

Annika: Multa menee noi Game of Thrones -viittaukset ohi, mutta nautin kuvista silti. Ja Sampohan tykkää järjestellä Trainsin kortteja muuten vaan. Mutta joo, toisen peliin vaikuttaminen on vähäistä. Siihen voisi kiinnittää enemmän huomiota, mutta kun peli on lyhyt ja sen loppu tulee niin yllättäen, mieluummin keskittyy omaan junaansa kuin toisen. Jo kolmas peli poistohyllylle! Onpas meistä tullut ankaria.

Kaitsu: Vanha ysäripeli Guillotine tekee hyvin samantapaisen jonon järjestyksen muokkauksen paljon mielenkiintoisemmin ja hauskemmin. Siinä on myös mahdollista pissiä toisten muroihin ihan eri tavalla ja voittoa myös hakea useammalla eri taktiikalla. Liki ainoa syy, miksi voisin kuvitella ottavani Game of Trainsin esiin, olisikin sen kanssa opettaa aloittelijalle Guillotinen mekaniikan perustan ennen siihen siirtymistä. Toinen syy pelin esiin kaivamiseen olisi tutkia korttien kuvitusta suurennuslasin alla ja yrittää bongata sieltä kaikki mahdolliset popkulttuuriviittaukset.

Näitä kortteja tekee mieli tuijotella piiiitkään.

Yhteenveto


Kaitsu: Kun pelasimme kaikki vielä kertaalleen juttua varten, eniten yllätti Roope-setä Pörssipeli. Tuo tietty yhtäläisyys Archaelogy: TCGeen on tosiaan olemassa. Vaikka tämä ei mikään TOP-lista olekaan, nostan ankkapelin tässä viisikossa toiseksi parhaaksi Archaeologyn jälkeen. Coloretto on kaukana kolmantena, Game of Trains neljäntenä ja Wallacen Hobitti-korttipeli saattaa päätyä saunansytykkeiksi tarpeen ilmestyessä.

Annika: Minulla järjestys on muuten sama, mutta Game of Trains on kolmantena ja Coloretto neljäntenä. Ehkä ihan vaan kuvituksen vuoksi. Hobittia en enää Smaugina uskalla pelata, koska sen ylivoima sytyttää megalomaanista kiukkua vastapelureissa. Summa summarum - yllättävän kriittisiä olimme tämän viiden suoran suhteen. Ilmeisesti ei ole ihan helppoa suunnitella 20 minuuttia kestävää, toimivaa ja edes tyydyttävästi haasteita tarjoavaa korttipeliä.

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

2 kommenttia:

  1. Hobitti on kyllä kamala pohjanoteeraus. Mutta niinhän sitä sanotaan, että Wallacen peli on hyvä, jos siinä on junia ja huono, jos ei. Tämä on pitänyt aika hyvin paikkansa.

    Archaelogy on edelleen omalla ostoslistallani, mutta vielä ei ole uutta painosta tullut sopivasti vastaan.

    Coloretto oli kova juttu joskus 2003, mutta ei minulla kyllä mitään hirveää hinkua ole sitä pelata.

    VastaaPoista