Aamiainen arboretumissa

by Kai Saarto 25 kesäkuuta 0 kommenttia Arvostelu lautapeli

Kauppiaskadun hiljaisuudessa on jotain maagista tällaisena varhaisaamun hetkenä. Turku elää pienen hetken limbossa, kun katuvalot sammuvat ja kaupunkia valaisee vain aamuauringon purppura. Yksittäinen taksi kääntyy Puutorin suunnasta ja pysähtyy kadun varteen.


Taksin ovi aukeaa ja nuori nainen astuu ulos. Hän on pukeutunut mustaan, selän paljastavaan iltapukuun ja kantaa käsilaukkunsa lisäksi ruskeaa paperipussia. Taksi jatkaa matkaansa kauppatorin suuntaan ohittaen minut. Nainen ottaa paperipussista take-away kahvin ja croissantin. Hän kävelee Retromagian ikkunan eteen ja jää katsomaan jotain sisällä olevaa samalla kun nähtävästi syö aamiaistaan.
--  Ei se avaudu vielä moneen tuntiin, sanon ohimennessäni naiselle, joka muistuttaa erehdyttävästi Audrey Hepburnia.
Tämä hätkähtää huomatessaan toisen aamuvirkun.
-- Oh, tiedän, tulen tänne aina jos olen levoton. Nuo ikkunassa olevat lautapelit rauhoittavat minua.
Huomaan lasin takana vihreää ja kultaa loistavan pienen laatikon.
-- Oletko jo kokeillut Arboretumia?
-- En, mutta kuulin sen olevan erinomainen.
-- Se on huikea. Minulla on se aina mukanani, haluatko kokeilla?
-- Mielelläni. Nimeni on muuten Holly Golightly, hän sanoo ojentaen kätensä.

Pisteytyslehtiöstä lähtien kaikki on suunniteltu erinomaisella maulla.

Uusvanha peli

Pikkupoikana saatoin pelailla tuntikausia yksin Turun linna -pelikorteilla. Niissä oli hienosti maalatut kuvakortit, jotka olivat joka maalle erilaiset. Korttien selkämyksen vihreä koristelu oli myös klassisen kaunis. Nähdessäni Dan Cassarin suunnitteleman korttipelin, Arboretum, palautuivat nuo unohtuneet lapsuusmuistot äkkiä mieleen. Siinäkin on klassisen hienosti maalatut kortit ja koristeelliset vihreät selkämykset.

Pelin ulkonäkö merkitsee minulle paljon. Jos pohdin ostopäätöstä parin samantasoisia arvosteluja saaneen pelin välillä, niin kauniimpi vie yleensä voiton.  Ja Arboretum… voi pojat, Arboretum on korttipelien Audrey Hepburn:  klassisen kaunis, mutta kuitenkin moderni.

Phillipe Guérin ja Chris Quilliams ovat luoneet pelistä suoranaisen taideteoksen. Z-manin deluxe-korttipelien sarjaan kuuluvan Arboretumin laatikko tekee heti vaikutuksen. Minulla on tosin ranskalainen Filosofian tekemä painos, mutta se näyttää identtiseltä. Laatikko on vihreä-valko-kultaista art nouveauta -  kuin suoraan Alfons Muchan kynästä.

Kahdesta neljään pelaajaa rakentaa pelissä omaa arboretumiaan, eli puulajipuistoa. Korteissa on upeat maalaukset kymmenestä puulajikkeesta. Kunkin lajin, tai korttipelitermein maan, kortit on numeroitu yhdestä kahdeksaan. Yhteensä kortteja on siis 80.

Laatikkoon mahtuisi vielä toinen mokoma, nyt vain toinen kahdesta korttipinon paikasta täyttyy. Luulin ensin saaneeni puutteellisen version. No, laatikossa kulkee siis tarvittaessa toinen 80 kortin peli tai tämän kortit voi suojata muovitaskuin. Pistin kortteihini ensin tavallisen kokoiset suojat, mutta sitten ne eivät mahtuneet enää laatikkoon ilman muovilokerikon poistoa - sen verran ahtaat kolot oli pakoille tehty. Slim-fit suojat todennäköisesti toimisivat lokerikon kanssa. Ylimääräisestä korttilokerosta on tosin se hyöty, että 2-3 pelaajan peleissä jätetään 2 tai 4 lajiketta pois, joten ylimääräiset voi sijoittaa sinne.

Otin suojat pois ja annan pelissä näkyä sen, että sitä on (toivottavasti) pelattu ja pelattu vuosien ajan. Ihan kuin ne koirankorvilla olleet Turun linna -kortit vuosikymmeniä sitten. Juttelin pelistä vaimon kanssa, ja meistä molemmista tuntui että olisimme voineet pelata tätä lapsina kesälomamatkoilla tai mökillä. Samoin voin kuvitella, kuinka tätä pelataan ympäri maailmaa edelleen 30-50 vuoden päästä. Arboretum on ajaton peli.

Kuiva osuus

Monen lautapeliesittelyn kohdalla voin jättää sääntöjen selitystä vähemmälle, mutta tämä vaatii tarkemman analyysin. Ei tätä teemalla ja ulkonäöllä oikein voi yksin myydä lukijalle.

Kukin pelaaja saa seitsemän korttia käteensä. Kahdeksas otetaan pakasta suoraan oman poistopinon pesämunaksi, kuvapuoli näkyvissä. Omalla vuorolla nostetaan kaksi korttia, joko nostopakasta ja/tai kenen tahansa pelaajan poistopinosta. Seuraavaksi pelataan yksi kortti kädestä omaan arboretumiin ja toinen kortti omaan poistopinoon. Vuoro siirtyy seuraavalle.

Arboretumissa olevista korteista pyritään rakentamaan nousevassa numerojärjestyksessä polkuja. Numeroiden ei tarvitse olla peräkkäisiä (1,2,3) kunhan ne ovat suuruusjärjestyksessä (eli 2,3,6 toimii yhtä hyvin). Puiden ei tarvitse olla suorassa rivissä, kunhan numerot kasvavat vaaka- ja pystyaskeleiden kautta. Puiden ei tarvitse edes olla samaa lajiketta, siitä tosin saa lisäpisteen per kortti. Pisteytyksessä olennaista on, että polku alkaa ja loppuu samaan lajikkeeseen.

Havainnollistetaan kuvalla:

Punainen vaahtera kulkee polun 1,2,3,4,5,8 osittain toisten lajikkeiden läpi. Pinkki magnolia kulkee puhtaasti pystysuorassa 1,2,3,4. Keltainen cassia 2,3,4,6 vaakaan. Nuolen väri vastaa pisteytetyn puun väriä.

Jokaisesta puusta, joka on polun varrella saa pisteen, jos kaikki puut ovat samaa lajia ja niitä on vähintään neljä, saa tuplat, eli kaksi pistettä. Jos polku alkaa ykkösellä, saa yhden lisäpisteen, jos se päättyy kasiin,  saa kaksi lisäpistettä.

• Esimerkki kuvassa punainen vaahtera pisteytetään 6+1+2=9. Polku koostuu kuudesta kortista (eri lajiketta alun ja lopun välillä, eli piste per kortti. Lisäksi 1 ja 8 korteista tulee 1+2 lisäpistettä. 

• Pinkin/lilan magnolian polku on neljän kortin mittainen ja kaikki ovat samaa lajia. Pisteytys siis 4 x 2=8, johon lisätään polun aloittavasta ykkösestä vielä yksi lisäpiste. Totaalina magnoliasta siis 9 pistettä.

• Keltainen cassia kulkeen neljän kortin poikki, ei ykkösiä eikä kaseja, joten vain 4 pistettä.

Jos tuntuu että pääsit jyvälle, niin nyt tulee kierrepallo. Kaikkia omia polkujaan ei pääse automaattisesti pisteyttämään.

Saat pisteyttää polkusi vain jos käsikorteissasi pelin loppuessa (kun nostopakka on tyhjentynyt) pisteytettävän lajikkeen korttien summa on suurempi kuin muilla pelaajilla. Polkuja korteista pöydälle rakentaessa, on siis myös koitettava säästää arvokkaita kortteja käteen pisteytystä varten. Toiset nimittäin yrittävät taatusti lorotella muroihisi, jos jätät siihen mahdollisuuden. Tässä on pelin nerokkain juttu, samalla se tekee pelatessa joka päätöksestä hyvin tärkeän.

Tässäkin on vielä yksi jippo: käsikorteissa olevalla ykkösellä voi mitätöidä toisen pelaajan kasin korttien summia laskettaessa.

Jotkut valittavat pisteytystä hankalaksi, mutta minulla ja Annikalla se meni selkärankaan jo parin pelin jälkeen. Pelin selittäminen ensialkuun muille on kylläkin vaikeaa, varsinkin käteen jätettävien korttien merkitys ei tunnu millään menevän perille.

Pelin suunnittelija Dan Cassar totesi yhdessä haastattelussa, että suurin loppupistemäärä, jonka hän on nähnyt on 25. Yleensä 12-15 pistettä on jo hyvä tulos, jos kanssapelaajat ovat yhtään kartalla taktikoinnista.

Juhannuspäivänä Arboretumin tuskaa lisäsi paahtava aurinko. On se silti vain kova peli. Anoppikin pääsi jyvälle ensimmäisen pelin jälkeen.

Tuskaisaa vääntöä

Arboretumin teema antaa ehkä meditatiivisen vaikutelman, mutta totuus on toinen.  Pari ensimmäistä vuoroa taivas on auki ja minun on helppo hengittää. Kohta jo tuskailen sen kanssa, että mitä puita kerään ja mitä pidän vain kädessäni estääksesi jotain muuta pisteyttämästä kyseistä lajiketta. Pari vuoroa lisää ja luopumisen tuska iskee täysillä: "Nämä pajut ja tammet tarvitsen itse varmistaakseni pisteeni. Nämä magnoliat taas tarvitsen välttämättä estämään Annikaa saamasta 10 pistettä omistaan."

Yltöisten arboretumissa Piikkiössä.

Arboretum ei ole mikään kepeä kortteilu, jossa tuuri on puolet menestyksestä. Jos olet vihreä puiden istuttamisessa, saat haravoida pisteytysvaiheessa egosi rippeitä maasta kuin syksyisiä lehtiä. Tässä pitää kytätä koko ajan poistopinoja, laskea toisten pöytäkorttien pistemääriä ja sitä kuinka arvokkaat kortit kädessä pitää olla, jotta saa pisteytettyä omat parhaat lajikkeensa.

Rakkauteni Arboretumiin tuntuu epätoivoisen yksipuoliselta. Välillä kaikki on ihanaa, mutta se on sitä tuskan kautta. Peli tuntuu odottavan minulta enemmän kuin voin tarjota. Pistesaalis jää aina optimaalisesta. Olen kuin Paul Varjak, joka katselee köyhänä ja rakastuneena sivusta kuinka Holly Golightly haaveilee rikkaasta aviomiehestä.  Jos vain puren hammasta, voin kuitenkin onnistua. Arboretum on kestävyyslaji, voittajana maalissa hyvänolontunne lyö läpi, mutta matkalla uhkaavat aivojen lihaskrampit.

Kaksinpelissä toisen pelin seuraaminen on helpompaa, kolmella ja neljällä se vaikeutuu heti. Samoin korttipakka tuntuu hupenevan nopeammin, vaikka lisäpelaajat tuovatkin lisää lajikkeita peliin. Vähän samaan tapaan kuin Lost Citiesissä lopussa tulee monesti kiire, että ehtii saamaan polkunsa kuosiin, ennen kuin joku nostaa viimeiset kortit ja lopettaa pelin.