Space Freaks - Pinkkiä kämppiä

by Kai Saarto 11 huhtikuuta 0 kommenttia Arvostelu lautapeli

Mikä asuu Kallaxissa ja on pinkimpi kuin Kinuskikissan yksisarviskakku? Se on Space Freaks, Lautapelit.fin julkaisema areenataistelupeli.

(Arvostelu on julkaistu alunperin Lautapelioppaassa.)

Pelin kansi ainakin erottuu joukosta. Siinä satunnaisista ruumiinosista koottu friikki taistelee lonkeron kanssa vasten vaaleanpunaista, lasersäteiden halkomaa, tähtitaivasta. Heti on selvää, että nyt ei ole kuiva kuutioiden optimointipeli tiedossa.

Laatikko täynnä camp-henkeä

Laatikon sisällä on kaksipuolinen pelilauta, runsaasti kortteja, kasa pahvitokeneita, komeat pelaajalaudat ja 24 muovifigua. Boksin avattuani olin hetken oikein vaikuttunut: näin paljon figuja! Sitten katsoin niitä tarkemmin. Eihän näitä ole kuin kolmea mallia: lonkerokätinen kurahousuastronautti suoraan 50-luvun B-leffoista, munapäinen robotti, sekä viidenpennin muotista tullut morakätinen alieni. En ollut ihan varma yrittääkö alieni näyttää uhkaavalta vai leikata omaa kurkkuaan auki. Sitten jostain nousi pelastava ajatus. “Voisiko tämä olla tarkoituksella näin camp-henkinen?”. Kortit ja ohjekirja vahvistavat epäilyt: kyllä, nyt on tarkoitus pitää hauskaa ja laittaa kieli syvälle poskeen!

Space Freaksin areenataistelut 34. vuosituhannella ovat koko kansan viihdettä. Niitä käydään kahdella isolla areenalla: toisessa on runsaasti energiaseiniä ja vaarallista säteilyä, toinen on suoraviivaisempi kraaterikenttä. Areenan eri kulmista liikkeelle lähtevät kolmen friikin joukkueet juoksevat tekemässä vuorokohtaisia tehtäviä, tuhoamassa vastustajan tukikohtaa, valloittamassa keskustan laskeutumisaluetta tai ihan vaan lyömässä vastapuolen figuja kuin vierasta sikaa. Näistä hommista heruu voittopisteitä.

Omille alueilleen voi rakentaa tykkitorneja tai bunkkereita. Sponsorien anteliaalla tuella voi myös saada alieneita tai taisteludroideja vahvistuksekseen.

Areenataistelut käydään ruskeavoittoisella heksakartalla. Kuva: Lautapelit.fi

There can be only o.. three!

Pelin alkuvalmisteluihin kuuluu oman friikin suunnittelu. Pelaajille arvotaan pakasta satunnaisen bonuksen antava päänuppi. Kukin pelaaja pulttaa sen jatkoksi omasta korttipakastaan mieleisiä ruumiinosia. Oikeassa kädessä on erilaista kättäpidempää antimateriaruoskasta röntgenkivääriin. Vasempaan käteen on pultattu joku hyödyllinen työkalu, kuten energiakilpi, ensiapulaatikko tai kivipora. Torso määrittää kestopisteet ja haarniskan vahvuuden. Jaloilla voi vaikuttaa liikkumanopeuteen ja joukkueelle myönnettyjen sponsorikorttien määrään.

Valikoimaa on riittävästi jotta jokainen joukkue tuntuu aika uniikilta. Monet osaset kombottavat hyvin toisten kanssa siten, että aikaiseksi voi saada hyvinkin erilaisia taktiikoita suosivia friikkejä. Joku voi reflektoida luoteja takaisin ampujaan, toinen juoksee kuin hirvi ja tekee järkyttävää vauriota lähitaistelussa, kolmannella on tankin kesto ja kyky parantaa itseään. Suunnitteluvaihe on jo itsessään hauska. Valmis friikki menee kloonikokeeseen ja kohta kentällä nähdään identtiset kolmoset.

Zeraxislaisia edustava friikki on koottu. Aseissa on puhtia, mutta kantama keskinkertainen. Sitä paikataan hyvällä liikkuvuudella.

Juokse tai kuole

Kun kaikkien friikit ovat valmiit ne sijoitetaan omille aloitusalueilleen. Areenamestarin tapahtumakortti alkavalle vuorolle käännetään auki ja siinä lukeva asia tapahtuu: kaikki voivat esimerkiksi saada vahvistukseksi alienin tai taivaalta iskee kaikki bunkkerit tuhoava meteoriittisade. Tapahtumakortteja on iso pino ja yksi ottelu kestää vain kuusi kierrosta, joten ihan äkkiä ei tule toistoja.

Vuorossa oleva pelaaja valitsee yhden kädessään olevasta kolmesta tehtäväkortista. Jos hän onnistuu suorittamaan sen vuoronsa aikana, ropisee pisteitä ja uusi sponsorikortti. Mahdollisten tykkitornien annettua suojatulta on aika aktivoida omat friikit yksi kerrallaan. Nämä voivat liikkua, suorittaa tehtäviä, hyökätä sekä käyttää sponsorikorttien antamia erikoistoimintoja.

Meno on pääosin vauhdikasta, sillä useimmat toimet ovat yksinkertaisia. Juostaan ja ammutaan ja sitten juostaan lisää parempaan suojaan. Välillä tulee kuitenkin kriittisempi paikka ja silloin pitää laskea jokainen heksa ja tutkia käsikortit tarkkaan. Pelin ulkomuoto ehkä huokuu ameriträshiä, mutta Max Wikström tiimeineen on suunnittelut varsin tiukan pelikokemuksen. Koska peli on nopaton ja aseet tekevät vakiovauriota, on taistelu nopeaa ja yksinkertaista vähennyslaskua.

Friikkikolmikko odottamassa taistelun alkua.

Ei koskaan tylsää asemasotaa

Koska arvokkaita voittopisteitä saa rohkeista tempuista, kuten vastustajan tukikohtaan hyökkäämisestä tai keskustan laskeutumisalustalla kaikkien ammuttavana istumisesta, peli ei ole missään vaiheessa tylsää asemasotaa. Loppuun ammutut friikit syntyvät seuraavalla vuorolla uudestaan omaan tukikohtaan, joten ne ovat expendables ja hengenlähtö on siten pahimmillaankin vain hidaste.

Kädessä olevilla sponsorikorteilla voi yllättää vastustajansa housut kintuissa. Korttien taitava pelaaminen tuottaakin aivoihin dopamiinia ja pöydän ympärillä riemunkiljahduksia ja ärräpäitä.

Olin valinnut yhdelle vuorolle tehtäväkseni haavoittaa vastustajani kahta tai kolmea friikkiä (kolmesta saisi enemmän pisteitä). Ongelma oli, että minulla oli vain kaksi ukkoa jäljellä ja vastustaja oli hajaantunut osittain kantamani ulkopuolelle. Vastustajani näytti vuoroni alkaessa itsevarmalta. Sponsorikorteilla onnistuin kuitenkin teleporttaamaan yhden vastustajan friikin kaverinsa viereen, jonka jälkeen juoksutin toisen ukkoni näiden viereen ja räjäytin itseni ja nämä kaksi kranaatilla. Sitten toinen friikkini sniputti kaukaa kolmatta vastustajan taistelijaa. Mission accomplished! Maximum victory points!

Pelin kolme figumallia ovat aika kieli poskessa tehtyjä

“You should have cloned yourself!”

Yliampuvat aseet ja varusteet, kuten lentoreput, kannettavat madonreiät ja raketinheittimet tekevät pelistä hauskan ja yllättävän. Toiminta on kiivasta pelin alusta loppuun, mitään hengähdystaukoja ei oteta.

Kreisi huumorikin voitti minut lopulta puolelleen. Kuvitus ja muoviset figut ovat koomisen jäykän näköisiä ja muutenkin peli taatusti jakaa mielipiteitä. Jos Space Freaks olisi ollut huono, olisin varmasti vihannut myös sen ulkonäköä. Nyt kun peli paljastui oikein toimivaksi, kuvituskin tuntuu korostavan positiivisesti tunnelmaa.

Lähin tuntemani vastine Space Freaksille on Czech Gamesin Adrenaline (2016). Molemmat ovat kuin FPS-videopelien lautapeliversioita. Ero on siinä, että Adrenaline tuo mieleen Doomin tai Quaken tapaiset yksi vs muut -pelit, kun taas avaruusfriikit ovat enemmän sukua Counter Striken tapaisille tiimipeleille.

Zeraxlainen friikki kerää voittopisteitä keskustan laskeutumisalueella. Kohta käy ohrausesti, sillä kolme vastustajaa lähestyy eri suunnista.

Hyvällä tapaa retro

Space Freaks tuntuu hyvällä tavalla retrolta. Se on samalla tavalla hyvä kuin kuin Arskan ja Syltyn tähdittämät toimintarainat 80-luvulta: efektit ovat vähän vanhentuneet, mutta läpänheitto ja toiminta ovat täyttä rautaa, eikä itseään oteta turhan vakavasti. Sen vuoksi alitajuntani on kätkenyt tähänkin arvosteluun ihan liian monta viittausta kasarileffoihin.

Odotan seuraavaa tilaisuutta avaruusfriikkien pelaamiseen, sillä minuun peli lopulta upposi aika lujaa. Vaimo ei tälle todennäköisesti lämpene, eikä tämä mikään perhepeli ole muutenkaan. Space Freaks on kuitenkin niin uniikisti nyrjähtänyt peli, että se toimii tietylle yleisölle luultavasti hillittömän hyvin. Se synnyttää innokasta tarinointia kamppailun kohokohdista heti pelin päätyttyä.

Lautapelioppaasta löytyy myös Max Wikströmin kirjoittama suunnittelupäiväkirja.

Sponsorikorteilla voi yllättää vastustajan ratkaisevassa paikassa.