 |
| Chris (vas.) ja John seuraavat silmä kovana kuinka Thomas etenee oikealle kohti portaalia. |
Palikkainen passleplatformeri
Syksyllä 2012 ilmestynyt Thomas Was Alone on mielenkiintoinen tuttavuus. Ensimmäinen ajatus pelin käynnistettyäni oli, että "Mattel Intellivision soitti vuodesta 1979 ja halusi grafiikkansa takaisin".Ei ole ihan tavallista että 2010-luvulla peli koostuu muutamasta jättimäisestä pikselistä.Pelin sankari on (silmämääräisesti) kahdesta punaisesta pikselistä koostuva Thomas. Thomas osaa pudota ja hypätä, sekä liikkua vasemmalla ja oikealle. Ideana on ohjata Thomas kentän lopussa olevaan portaaliin. Muu grafiikka on samanlaista jättipikselikudosta. Nykykikkailuna on sentään dynaamista valoa ja taustalla jotain pientä liikkuvaa kuviota. Thomaksen hyppy on myös jotenkin yksinkertaisella tavalla kaunis ja luonteva.
Kertojan ääni taustoittaa tarinaa joka kentässä, mikä alussa lähinnä ärsytti. Kentät olivat niin pirun yksinkertaisia, että kertoja ei ehtinyt montaa sanaa sanoa, kun Thomas oli joko tiputettu, hyppyytetty tai juoksutettu portaaliin. Ensimmäiset kymmenen kenttää ovat kuin lentoemon turvaohjeiden kuuntelua: sitä vain ihmettelee, että eikö tämä ihmisen aliarvioiminen voisi jo loppua?
Onneksi se loppuukin. Pian Thomas nimittäin ei enää ole yksin. Hän saa seurakseen kömpelön kuutio-Chrisin, joka kärsii jonkinlaisesta alemmuuskompleksista ketterämmän Thomasin seurassa. Chris on kuitenkin ihan pätevä olemassa silloin kuin käytävä on liian korkea Tompalle. Hetkeä myöhemmin jengiin liittyy keltainen hujoppi, John, joka hyppää vielä Thomastakin paremmin. Tässä vaiheessa peli alkaa saada yhä enemmän puzzlemaisia piirteitä. Jotta kaikki kolme saadaan kentän loppuun, pitää palikoiden hyppiä toistensa päälle luovasti ja oikeassa järjestyksessä, jotta varsinkin kömpelö Chris saadaan nostettua isommista portaista.
Pian joukkoon liittyy myös XXL-kokoinen Claire, sininen neliö, joka on – jos mahdollista – vielä Chrisiäkin kömpelömpi, mutta osaa hienon taidon, nimittäin kellumisen. Nyt porukka pystyy ylittämään vettä. Tyttöpoweria täydentää vielä Laura, joka ei niinkään loista loikissaan, mutta jonka trampoliinikroppa mahdollistaa varsinkin Johnille oikeat megaloikat. Ja sitten on vielä James, jolla on painovoiman kumoavia kykyjä. Kaikki palikat ovat rujosta ulkoasustaan huolimatta persoonallisia. Ja vain siksi, että kertojana toimiva koomikko Danny Wallace taustoittaa palikoiden sielunelämää, nehän eivät itse puhua pukahda. Wallace sai ääninäyttelysuorituksestaan BAFTA-palkinnon.
Kyseessä on melko perinteinen pulmapeli á la The Lost Vikings. Tarvitaan hiukan hoksnokkaa, jotta keksii mitä hahmoa käyttää missäkin kohdassa. Hahmot nyt vaan sattuvat näyttämään tetris-palikoilta. On kuin pelistä olisi haluttu poistaa kaikki ylimääräinen ja katsoa mistä ydinaineksista vielä saadaan jotain aikaiseksi. Siinä onnistutaan melko hyvin, yksinkertainen kun on kaunista näemmä myös peleissä. Kuutiomaisuudestaan huolimatta, TWS on välillä yllättävänkin näyttävä varjoineen. Tämä pelin ulkoasua ei ainakaan vanhene parissa vuodessa.
Onko Thomas Was Alone sitten hyvä peli? Hahmosta toiseen vaihtaminen tuntuu enimmän osaa aikaa vähän työläältä. Yhden korkemman pykälän nouseminen porukalla kun vaatii jatkuvaa vaihtamista ja pikselin nysväämistä, jotta tyypit pääsevät loikkimaan toistensa päälle juuri oikeassa järjestyksessä. Ja jos kerran mokaa niin homman saa aloittaa usein alusta. Eikä se puzzlepuolikaan niin kauhean haastava ole, sellaiset posket loistavan itsetyytyväisyyden hetket puuttuvat.
Se mitä Thomas Was Alone antaa, on pieniä tyydytyksen hetkiä ja melko rentoa menoa, ainakin aluksi. Kertojan brittiaksentti, kekseliäs sanailu ja tarinan hidas avautuminen tuo peliin yksilöllisyyttä, jota palikkagrafiikka vain lisää. Pelikokemus on tuttuudessaan ajatuksia herättävä. Mitä aineksia hyvään peliin lopultakin tarvitaan? Mikä on mielikuvituksen ja oikein annettujen mielikuvien osuus? Miten yksinkertaisiin palikoihin saadaan syvyyttä, jota ei löydy useimmista AAA-luokan pelisarjojen tarkkaan renderöidyistä toimintasankareista?
 |
| Muodokas Claire on varsinainen vesipeto. Chris (ei kuvassa) alkaa kehitellä tunteita tätä kaunotarta kohtaan. |
Onko Thomas Was Alone sitten hyvä peli? Hahmosta toiseen vaihtaminen tuntuu enimmän osaa aikaa vähän työläältä. Yhden korkemman pykälän nouseminen porukalla kun vaatii jatkuvaa vaihtamista ja pikselin nysväämistä, jotta tyypit pääsevät loikkimaan toistensa päälle juuri oikeassa järjestyksessä. Ja jos kerran mokaa niin homman saa aloittaa usein alusta. Eikä se puzzlepuolikaan niin kauhean haastava ole, sellaiset posket loistavan itsetyytyväisyyden hetket puuttuvat.
Se mitä Thomas Was Alone antaa, on pieniä tyydytyksen hetkiä ja melko rentoa menoa, ainakin aluksi. Kertojan brittiaksentti, kekseliäs sanailu ja tarinan hidas avautuminen tuo peliin yksilöllisyyttä, jota palikkagrafiikka vain lisää. Pelikokemus on tuttuudessaan ajatuksia herättävä. Mitä aineksia hyvään peliin lopultakin tarvitaan? Mikä on mielikuvituksen ja oikein annettujen mielikuvien osuus? Miten yksinkertaisiin palikoihin saadaan syvyyttä, jota ei löydy useimmista AAA-luokan pelisarjojen tarkkaan renderöidyistä toimintasankareista?
Reilusti alle kympin peliksi Thomas Was Alone on ihan mainio tuttavuus.
Kai Saarto
78/100
Thomas Was Alone
Testattu: PC
Saatavilla: Mac ja PC (Steam), PS3, ja PS Vita (PS Store)
Kai Saarto
78/100
Thomas Was Alone
Testattu: PC
Saatavilla: Mac ja PC (Steam), PS3, ja PS Vita (PS Store)
