Salpausselkä-peli: Seuraavana vuorossa Jari Puikkonen, Suomi Finland

by 10.05.00 0 kommenttia

Makkaraa, hattaraa ja huutoa. Varpaat jäässä ja kädet kohmeessa katse tiiviisti suurmäen huipulle tai stadioninrinteelle suunnattuna. Venyttääkö Jens Weissflog yli Jari Puikkosen leiskautuksen? Kompuroiko Raisa Smetanina viimeisessä mutkassa ennen stadionin loppurutistusta?

Annika Saarto

Salpausselkä-peli tuo mieleen nostalgisia muistoja lapsuudesta. Minut on kiikutettu ensimmäistä kertaa Salppurin kisatunnelmaa haistelemaan jo 1970-luvun loppupuolella. Kerrostaloyhteisössämme Mukkulassa järjestettiin omia lasten hiihtokilpailuja, joista palkinnoksi sai hedelmäkarkkiaskin ja valtavaa mainetta naapurirapussa saakka. Myöhemmin ala- ja yläasteella oli itsestäänselvyys, että Salpausselän viikonlopun avajaisperjantaina sai kotiin, siis kisoihin, pinkaista jo tunnin tai pari ennen lukujärjestyksen mukaista koulupäivän päättymisaikaa. Tämä peli oli yksinkertaisesti saatava.

Vuosilukuarvoituksen ratkontaa. Vasemmalla pelilaudan yksinäinen hyppyrimäki, keskimmäisessä kuvassa (vas.) äitini Salpausselällä vuonna 1973, ja oikealla kotialbumin kuva vuoden 1979 kisoista.
Pelilaatikosta tai ohjekirjoista ei selviä julkaisuvuosi, mikä käynnistää kutkuttavan salapoliisintyön. Pelilaudan isolla puolella on talvinen maalaus hyppyrimäestä, joka vaikuttaa ennemmin betoniselta kuin puiselta. Kolmea mäkeä ei vielä ole. Wikipedia tietää kertoa, että suurmäki valmistui vuonna 1972, mutta normaalimäen ja pikkumäen rakentamisajankohtaa se ei paljasta. Äitini valokuva-albumissa on kaksi kuvaa Salpausselältä, toinen vuodelta 1973 ja toinen vuodelta 1979. Ensimmäisessä kuvassa tönöttää yksi mäki, jälkimmäisessä niitä on jo koko trio. Pelin julkaisija, DDR:läinen Spika toimi BGG:n mukaan itsenäisenä julkaisijana vuoteen 1976 saakka, jolloin se liitettiin Plasticartiin. Salpausselkä-peli lienee siis näiden johtolankojen perusteella julkaistu vuosien 1972 ja 1976 välillä.

Tiukkaa vääntöä pujottelussa. Merkkiliput pystytetään viiden ruudun välein, ja nopat ratkaisevat etenemisvauhdin.
Pelissä on neljä osaa: (1) erikoismäenlasku (mäkihyppy), (2) maastohiihto ja yhdistetty hiihto ja mäenlasku, (3) syöksylasku ja (4) pujottelu. Pelivälineistöön kuuluvat komea kaksipuolinen lauta, kolme mustaa ja kolme valkoista erikoisnoppaa, parikymmentä merkkilippua sekä kuusi eriväristä hiihtäjää. Antikvariaatista hankkimastamme setistä puuttuvat lähtönumerolaatat, mutta ne on helppo korvata vaikkapa erivärisillä tokeneilla.

Hiihtäjät ja merkkilippuja. Pelin nopat ja muistiinpanojen tekemiseen tarvittavat kynät voi säilyttää niin ikään 1970-luvulta peräisin olevassa hyppyrimäkitelineessä. Se ei sisälly peliin.
Salpausselkä-peliä ei
löytynyt BGG:n listoilta.
Kilpailijoiden eteneminen ladulla tai rinteessä sekä hyppyjen pituus ja tyyli ratkaistaan nopilla. Mitä suurempi lukema, sen parempi suoritus, ja nollasta kaatuu. Arpaonni on siis kaikki kaikissa. Mekaniikkaa olisi helppo kehitellä tuurilotosta hieman edistyksellisempään riskinottoon, esimerkiksi nivomalla mäkihypyn metrien arpomiseen Bang! The dice game -pelin tyyppistä riskiä vuoron epäonnistumiseen (hypyn kaatumiseen), joka kasvaisi sitä mukaa kuin metrejä yrittäisi nopilla saada lisää. Mutta se siitä aiheesta; Salpausselkä-peliä ei varmaankaan ideoitu myöhempien vuosikymmenien Spiel des Jahres – titteleitä silmällä pitäen. Sen sijaan pisteitä heruu jo kellastuneen sääntölehtisen sympaattisesta otteesta. Esimerkiksi mäkihyppykisan
aloitus ohjeistetaan näin: ”Pelinjohtaja kutsuu ensimmäistä hyppääjää (lähtönumero 1) ja antaa hänelle arpakuutiot lausuen samalla ”Mäki vapaaksi”. Pistelaskua perustellaan: ”Peliämme varten olemme hiukan yksinkertaistaneet koko laskutapaa; tarkoituksenahan on, että kilpailumme on vain peli.”

Spikan peleistä muuten mainitaan BGG:n sivuilla, että niissä tyypillisesti oli simppeli ”heitä noppaa ja etene” –mekaniikka tai että ne olivat variaatioita perinteisistä lautapeleistä. Salpausselkä puuttuu listauksesta. Sen sijaan sieltä löytyy varsin eksoottisia nimikkeitä tyyliin “20 Jahre deutsche Demokratische Republik” (1969), ”Autorennen wie noch nie” (1950) ja ”Durch den Thüringer Wald” (1969).

Salpausselkä ansaitsi tulla pelatuksi jo hienon lautansa takia, mutta tiedän sen päätyvän meillä ennemmin koriste- kuin viihde-esineeksi. Kisoissakaan en ole käynyt enää tällä vuosikymmenellä. Ehkä jotkin asiat ovat liian hyviä pilattaviksi nykyajalla?

Itse harrastin Salppurin kisojen maisemissa 1970-luvulla innovatiivisesti lapiosyöksyä.

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti