Vihaa vai rakkautta: Assassin's Creedit

by 12.53.00 0 kommenttia
AC3 oli pakkopullaa. Suomennos on muuten kamala, enkä saanut sitä optionseista pois päältä muuta kuin dialogin osalta. Animus-tietokanta on tuskaista  luettavaa.




Olen muodostanut Assassin's Creedeihin viime vuosien aikana viha-rakkaussuhteen, jota pyrin vähän avaamaan tässä. Tiedossa pitkä rantti, jätin tietoisesti  pois uPlayn haukkumisen, koska kaikki jo tietävät muutenkin että se on hanurista.

Sain eilen päätökseen Assassin's Creed III päätarinan ja nyt olo on lähinnä turhautunut. Lopputekstien jälkeen oli vielä muutamia epilogi-tyyppisiä tehtäviä ja sitten alkoi joku helvetin heksahakkerointihaaste, jossa pitää juosta maailmaan piilotetuille pivot-pisteille. Ensimmäisen löydettyäni ruutuun pamahti teksti, jossa kerrottiin että nyt mahdollistuu "Teräsmieshäksäys". Siinä kohtaa pädi valui hervottomasta kädestäni lattialle... onko pakko jos ei tahdo?

Se oli sitten siinä sen pelin osalta. Tai ei ihan. Olin ostanut täydellisen version, joten päätin että kerta kiellon päälle ja starttasin The Tyranny of King Washington -lisärin. Siinä päähenkilö Connor herää vaihtoehtotodellisuuteen, jossa George Washington on seonnut ja julistautunut Ameriikan Kuninkaaksi. Viiden minuutin jälkeen totesin, että aihe ei kiinnosta pätkääkään. Yksi AC-pelien hyvistä puolista on aina ollut melko tarkka uskollisuus historialle. Alternate reality kuviot kuuluvat minusta muihin peleihin, joten päätin jättää tämän väliin.


Pakko pelata kaikki läpi

Juuri nyt koko pelisarja turhauttaa. Oma historiani menee pelien kanssa jo aika pitkälle. Ostin ykkösen käytettynä joskus keväällä 2008, mutta se jäi ensin vähälle pelailulle työkiireiden vuoksi. Monta vuotta ja vielä useampaa ilmestynyttä peliä myöhemmin päätin, että pelaan ne kaikki läpi ilmestymisjärjestyksessä. Alkaa nyt päätös kaduttaa.

Starttasin ykköspelillä tosissani joskus vuonna 2012. Se oli ihan pätevä teknisesti siinä vaiheessa jo viisivuotiaaksi peliksi. Peruspalikat olivat koossa kiipeilyn, hyppimisen ja taisteluiden osalta. Erityisesti nautin siitä, että peli sijoittui ristiretkiajan Pyhään maahan, koska tein aikoinani graduni ristiretkiajan sotapropagandasta ja sitä kautta Jerusalemin ja Akkon kaduilla ja katoilla juokseminen tuntui vielä maittavammalta. Altair jäi päähenkilönä vähän tylsäksi ja muutenkin pelisarja haki vielä suuntaansa. Kokonaisuutena kuitenkin pidin sarjan esikoisesta.

Nykyaikaan sijoittuva Desmondin tarina tosin oli silkkaa paskaa, enkä laisinkaan pidä siitä että Ubisoft on päättänyt roikottaa tätä kuviota väkisin mukana kaikissa sarjan peleissä.

Ezio määritteli mitä Assassin's Creedit voivat parhaimmillaan olla

Seuraavaksi olivat vuorossa AC2, Brotherhood ja Revelations eli koko Ezio-trilogia. Nämä pelit sijoittuvat 1400-luvulle, renessanssin ajan Italiaan. Jälleen ihan nappiin mennyt valinta ajan ja paikan suhteen, siitä Ubille peukutusta. Ezio on kakkosen alussa rasittava peelo, mutta onneksi jätkä saa asennetta nopeasti ja kehittyy kolmen pelin aikana koko pelisarjan parhaaksi päähenkilöksi. Firenze, Venetsia ja Rooma ovat kaikki hienoja kaupunkeja. Italiassa asunut vaimo tunnisti heti monia rakennuksia, joissa oli käynyt.

Eziolla oli naisseikkailujakin tasapainottamassa menoa.
Hieno tarina ja todella haastavat pelit. Olin tässä vaiheessa vielä todella noviisi pädin käytössä (PC Master Raceen kuulumisen disadvantage), mikä kostautui usein. Kakkosessa oli muutama todella kettumainen ajastettu kiipeilyhaaste. Yhteen sellaiseen, Visitazione's Secret, sain poltettua viikon verran aikaa. Kun hermot menivät riekaleiksi peli pois ja seuraavana päivänä uusi yrite. Kun lopulta tuon selvitti olikin aika voittajaolo.

Monteriggionin tukikohdan päivittäminen (kauppojen ja puolustuslaitteiden jne. parantelu) oli mukava käyttökohde kerätyille rahoille ja päivityksestä oli hyötyäkin kun kaupoista sai Eziolle parempaa varustetta ja vihollisten hyökätessä tukikohtaan oli elämä helpompaa kun muureilta löytyi kunnon tykit.

Brotherhood on sarjan peleistä ehkä paras. Siinä oli löydetty hyvä tasapaino kaikkeen ja tein jopa lähes kaikki mahdolliset keräily- ym. haasteet. Assassiinien kiltatoiminnan pyörittäminen oli sekä Brotherhoodissa että Revelationissa mukava lisä. Revelation vielä huipentuu siihen, Ezio palaa Altairin maille, jolloin ykkösen tarina nivoutuu paremmin kolmeen seuraavaan peli. Oikein nannaa ja tässä vaiheessa olinkin jo valmis julistamaan Assassin's Creedit parhaaksi pelisarjaksi ikinä.

Sitten tuli kolmonen ja alamäki alkoi.

Jatkistehtailun ongelmat

Edellisten osien klassisten suurkaupunkien jälkeen oli siirtyminen Yhdysvaltojen vapaussodan maisemiin kulttuurisokki - tai oikeastaan pelkkä sokki - kulttuuriahan tuolta ei vielä tuntunut löytyvän. Boston ja New York ovat surkean matalia puutalokaupunkeja, joissa sojottaa siellä täällä pari kämäistä kirkontornia.

Ympäröivä maasto on pirun tylsää erämaata. Kun pelisarjalle tyypillisiä korkeita rakennuksia ei ole olemassa, päättivät pelintekijät korvata ne kilometrin korkuisilla jättiläispuilla ja jyrkänteillä. Käytännössä siis erämaassa joko leikitään oravaa juoksemalla pitkin puunoksia tai sitten kierrät hitaasti hevosella sokkelomaista karttaa. Lopulta kun kyllästyin syöksyin pää edellä lähimpään rotkoon, ukon spawnatessa elämään olin kiitollisesti siirtynyt lähelle kohdettani ja aikaa säästyi minuuttikaupalla. Välttelin peliin loppuun saakka liikkumasta jalkaisin, sillä kaksi kimppuun käyvää sutta on satavarmasti kuolemaksi. Niinpä niin, pystyn kyllä hoitelemaan paljain nyrkein kaksikymmentä kiväärein aseistettua brittisolttua sairaalakuntoon, mutta pari kapista hukkaa on ylivoimainen haaste, sillä siinä joutuu quicktime-naputustestiin.

Sitten nämä päähenkilöt. Alussa pelataan Haytham Kanwayllä, joka on templariksi kääntyvä assassiini ja lopulta pelin pääpahiksia. Se on vielä ihan veikeää. Ongelmat alkavat siinä kohtaa kun pelaajalle esitetään pieni räkänokkainen puoli-intiaani Rakhena:ton... ei vaan Rahkenkhanto:toton?

Hetki, käyn lunttaamassa.

Ratonhnhaké:ton (/ˈrəduːnˈhəɡeɪduːn/; "Ra-doon-ha-kay-doon").
Pelin muutkaan hahmot eivät opi jannun nimeä, joten kiitollisesti tätä aletaan kutsua pian Connoriksi.

Anyway, Pikku-Connorina pelatessa salamurhailut vaihtuvat jäniksen jälkien seurailuun ja piiloleikkeihin kavereiden kanssa tuossa jo edellähaukkumassani hirveässä erämaassa. Tähän kohtaan peli jäikin minulta sitten puoleksi vuodeksi, kun en vaan jaksanut. Kun tuosta rääkistä selviää, pääsee onneksi taas Haythamin puikkoihin siihen saakka että Connor on kasvanut noin 15-kesäiseksi ja pystyy jo tappamaan puoli tusinaa ammattisolttua tomahaukillaan.
Valitettavasti tarina tai hahmo ei missään kohtaa lähde kiinnostamaan. Hetken jo luulin että kiinnostun, mutta olin väärässä. Aina kun tarina osoittaa merkin siitä, että nyt tulee joku mielenkiintoinen hahmoa tai assassiinien näkemyksiä avaava kohtaus, peli vesittää sen heittämällä äkkiä aikaa vuoden tai pari eteenpäin.

Eziolla oli selvä motivaatio, kosto. Medici-paskiaiset olivat tappaneet lähes koko hänen perheensä ja ilolla tartuin tikariin kostaakseni nämä vääryydet. Mutta Connor... Connor ei tunnut tietävän onko intiaani vai valkoinen, tai pitäisikö kannattaa brittejä vai itsenäisyyttä haluavia uudisasukkaita. Eikä kaveri ole oikein varma kutsumuksestaan assassininakaan, kun isäukko hehkuttaa templarijärjestön päämääriä. Itse asiassa AC3 vakuutti itseni, että assassiinit ovat terroristeja vailla päämäärää ja templarit ovat se järkevämpi porukka, joka pyrkii saamaan maailmaan järjestystä kaaoksen sijaan.

Tämän kaiken päämäärättömyyden lisäksi pelikokemuksen tappoivat lukuisat ärsyttävät bugit. Kun piti kantaa New Yorkin palon jäljissä tautisia kaupunkilaisia ensiapupisteelle se ei vaan onnistunut, koska tyyppiä ei saanut nostettua syliinsä. Tai sai, sitten kun oli juossut kolme kertaa korttelin ympäri ja peli tajusi lopulta missä seisot. Toisella kertaa kiipesin rakennuksen seinää päästäkseni katolla kartan mukaan sijaitsevalle aarrearkulle. Sen sijaan että Connor olisi päässyt katolle, tämä ampaisikin stratosfääriin, josta palatessa sitten äkkipysähdys maan kamaralle koitui kuolemaksi. Jos pelissä on vielä kolmen vuoden jälkeen näin paljon glitchejä ja suoranaisia bugeja, niin mitä tämä kertoo Ubisoftin laaduntarkkailusta?

Viime vuonna ilmestynyt Unity on kuulemma edelleen melkolailla pelikelvoton paske. Kun pelejä sarjaan tulee jo pari vuodessa, alkaa hommassa haista pahasti rahastus. Toteutus on kaikissa juosten kustu ja pelien vahva potentiaali ja sitä kautta hukattu.

Olen tässä kolmosesta kärsiessäni saanut AC IV: Black Flagin liki päätökseen (kunnes PS4:n blueray-asema meni hajomaan ja seikkailut tyssäsivät siihen). Sanoisin että nelonen on selvästi parempi pelinä, vaikka siinäkin jatketaan tylsissä maisemissa. Kaunistahan Karibialla on, mutta se on taas erämaata ja pikkukyliä. Nelosessa ongelmana on melko mitäänsanomaton sankari Edward Kenway ja painotuksen siirtyminen purjehdukseen. Pidin kolmosessa merenkäyntiä pelin parhaana osuutena, mutta neloseen sekin ryssittiin. Nelosessa iso purjelaiva käyttäytyy kuin optimistijolla. Meritaisteluiden pitäisi olla hidasta kääntymistä ja oikean ajoituksen miettimistä tykkien laukaisulle, eikä tällaistä arcadetyylistä räiskintää. Kolmosessa homma oli toteutettu paljon paremmin ja aluksessa oli painon tuntua.

Pari parempaa sivupeliä

AC4:n itsenäinen lisäri, Freedom Cry on näppärä kokonaisuus, jota voin suositella. Siinä jatketaan emopelin sivuhahmona olleen entisen orjan, Adéwalén tarinaa. Adé on sarjan ensimmäinen todellinen äijä, vähäsanainen toiminnan mies jonka päämäärät ovat yksinkertaisia ja ymmärrettäviä. Pojat netissä väittivät että pelin läpäisee parissa tunnissa, mutta sain siihen varmaankin kymmenisen tuntia kulumaan ihan rattoisasti. Hyvä kokonaisuus, jota saa alta vitosella nettikaupoista kun vähän jaksaa etsiä (esim. G2A.com).

Toinen positiivinen yllätys oli AC III: Liberation, jossa sankari on jälleen puoliverinen. Ranskalaisen aateliherran ja mustan orjanaisen tytär Aveline on ihan asiallinen hahmo. Tai ei ainakaan rasittava. Lisäksi pelimekaniikka on saanut kivan lisän Avelinen asuista. Aatelisnaista eivät juuri vartijat ahdistele ja parempiin seurapiiritapahtumiin voi kävellä ovesta sisälle. Tappelu ja liikkuminen sitä vastoin on ongelmallista. Orjan asussa soltut eivät juuri kiinnitä Avelineen huomiota ja kiipeily ja tappohommat onnistuvat paremmin kuin kermakakkuhameessa. Kolmantena on sitten perinteinen assassiiniasu.
Juonesta en mene sanomaan mitään, olen tätä vuoden päivät pelaillut PS Vitalla hyvin satunnaisesti ja unohtanut suurimman osan tapahtuneesta. Ehkä totuudenmukaisin kehu Liberationille on, että sitä pelatessa ei vituta. Se on jo aika paljon post-ezionaalisessa AC-maailmassa.

Onko toivoa?

Ranskan vallankumoukseen sijoittuva AC: Unity on paperilla hyvä peli. Aikakausi on kiinnostava ja Pariisi jos mikä on jälleen eeppinen kaupunki kiipeilyyn. Pelin raportoitu järkky bugimäärä kuitenkin pelottaa ja olen vältellyt tämän ostamista vaikka sen saisikin jo alta kahden kympin. Mieluummin pelaan välillä jotain oikeasti hyvää peliä, kuten Witcher 3:sta.

Ezio-trilogian jälkeen Creedien pelaaminen on maistunut pakkopullalta. Kaverini T. esitti teorian, jonka mukaan pääsarjassa parilliset pelit ovat hyviä ja parittomat shaibaa. Eli jos kakkonen ja nelonen olivat selvästi parempia kuin ykkönen ja kolmonen, niin silloinhan sarjan seuraava peli AC: Syndicate olisi taas hyvä.

Jos Ubisoft ei muuta tapojaan, toivo Syndicaten suhteen taitaa olla mennyttä. Yksi peli vuodessa on ihan maksimitahti, jotta laatu ei lopahda. Onhan näiden FIFA ja NHL -vuosipäivitysten kohdalla jo nähty että, ei se oikein toimi. Täydellisessä maailmassa Ubi tekisi Rockstarit ja julkaisisi pelejä sarjaan 2-3 vuoden välein täydellisiksi hinkattuina kokonaisuuksina.






Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.