Pelipäiväkirjasta: Yöt Gotham Cityssä

by 27 elokuuta 0 kommenttia
Sain vasta keväällä vanhempainvapaalle jäätyäni lopulta Batman: Arkham Asylumin pakettiin. Lopputaistelu Jokerin kanssa oli pirullisen vaikea, eikä siitä tahtonut tulla mitään. Lopulta kuitenkin onnistuin ja koska pelistä jäi erittäin hyvä maku suuhun, asensin pian lopputekstien jälkeen Steamin joulualesta ostamani jatko-osan, Batman: Arkham Cityn.

Aluksi jatko-osa jäi pikaiseen kokeiluun. Poika katseli sivusta, kun otin yhteen Gothamin alamaailman kanssa. Kontrollit ja koko pelaaminen tuntui tajuttoman tahmealta verrattuna Arkham Asylumiin. Poistuin pelistä ja palasin vasta viime viikolla sen pariin, kun ajattelin, että se pitäisi hoidella pois alta ennen kuin Batman: Arkhan Origins saapuu.

Ei kestänyt kauaa, kun tajusin, että parin vuoden ikäinen pelikoneeni ei yksinkertaisesti jaksanut pyörittää Arkham Cityä sujuvasti. Siksi homma tuntui niin tahmealta. Kun poistin asetuksista Hardware Accelerated PhysX Effectsit (eli realistisesti ilmassa lentelevät sanomalehden sivut ym. pikkuobjektit) peli alkoi pyöriä ihan tajuttoman sulavasti. Kun pelaaminen oli taas hauskaa, painelin ilolla Gothamin katoille.


Hiiteen juoni

Minä todella, todella pidän siitä kuinka Rocksteady on tehnyt supersankarin pelaamisesta nautittavaa. Nappipohjassa juosten Bättis hyppelee sujuvasti katolta toiselle, viitan kanssa voi liidellä ilmassa pitkiä pätkiä ja batclawilla on helppoa heilauttaa itsensä takaisin korkeuksiin kun liito alkaa hyytyä. Samoin rosvojen taltuttaminen on herkullista. En ole laisinkaan hyvä pädinkäyttäjä, mutta lyöntinappia naputtamalla ja tatilla sopivaan suuntaan osoittaessani potkin toistakymmentä käskyläistä nurin ilman suurempaan hikeä. Mahtavaa.

Oikeastaan eniten kahdessa Arkham-pelissä minua on kyrsinyt juoni. Sehän on hyvä, ei siinä mitään. Se pentele vaan tunkee päälle turhan lujaa. Haluaisin kulkea Gothamin yössä, katsoa nukkuvaa kaupunkia korkealta katedraalin gargoilin nokasta. Ja kun poliisiradiosta tai kuulomatkan päästä kuuluisi avunhuuto, liitäisin paikalle pelastamaan pulassa olevan. Sen jälkeen voisi ajaa lepakkoluolaan, riisua kumipuvun ja vetää jalkaan Bruce Waynen tohvelit ja pyytää Alfredia tuomaan konjakin ja subileivän paahtopaistilla. Siis maistella oikein kunnolla kaksoiselämää.

Peli vain ei tätä oikein tue. Koko ajan tuntuu olevan pirullinen kiire, jollei ole itse kuolemassa myrkytykseen ja vasta-aineen metsästys vie kaikkea aikaa, niin sitten Tohtori Oudon Tyger-helikopterit räiskivät porukkaa hengiltä ja on pakko lähteä tämän tukikohtaan pistämään hommalle stoppi.

Olisi hienoa olla Batman ihan vain tavallisena päivänä.

Kai Saarto

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.