Pillars of Eternity – retrotyylin roolipeli toimii

by 08 tammikuuta 0 kommenttia


D
yrwoodin herttuakunnassa kärsitään kaameasta vitsauksesta. Lapset syntyvät ilman sieluja ja kuolevat nopeasti. Syytä ei tiedetä, mutta se ei estä ihmisiä epäilemästä naapuriaan syypääksi. Hirsipuuhun vaan kaikki vääräuskoiset ja noidat!

Pillars of Eternity on katajaisen kansan roolipeli, tyyliltään silkkaa ysäriä. Peli näyttää faceliftin saaneelta Baldur’s Gatelta (1998) ja Pillarsin kehittäneen Obsidian Entertainmentin perustajien CV:stä löytyykin Baldur’s Gate I ja II lisäksi pino Dungeons & Dragonsin lisenssillä tehtyjä klassikkoja kuten Planescape: Torment (1999), Neverwinter Nights ja Icewind Dale.

Obsidian haki Pillarsia varten yhteisörahoitusta ja naavaparrat aukoivat kukkaronnyörejään nostalgiahumalassaan ennätyksellisen neljän miljoonan dollarin edestä. Lopputulos ei onneksi faneja petä.

D&D:n lisenssiä Obsidianilla ei ole, joten peliä varten luotiin oma fantasiamaailma nimeltään Eora. Eora on aika perustason fantasiamaailma parilla jipolla. Pelattavana on niiden tavallisten ihmisten, käpsien ja suippokorvien lisäksi kolme omaperäisempää rotua: aumauat (fisukansa), orlanit (karvakorvainen pikkuväki) sekä godliket (sarvipäät). Taikuuden olemassaolo ei ole poistanut teknistä kehitystä vaan aseistuksena on miekkojen jousipyssyjen lisäksi 1600-luvun väkipyssyjen näköisiä tuliluikkuja.

Pelaaja luo ensin oman hahmonsa valiten kuudesta rodusta ja yhdestätoista ammattiluokasta (varas, soturi, velho jne). Kaikki rodut voivat ottaa minkä tahansa ammatin ja virkistävästi mikään ei estä pukemasta velholleen halutessaan levyhaarniskaa. Tuunausmahdollisuuksia siis riittää.

Pelaaja joutuu pelin alkumetreillä oudon rituaalin uhriksi ja alkaa nähdä kummia unia ja saa kyvyn katsoa muiden sieluihin. Kampanjan lähtökohtana on selvitellä, mitä itselleen on tapahtumassa ja selvittää miksi kaikki lapset syntyvät sieluttomina. Pelin edetessä saa maksimissaan viisi kaveria seurakseen.

Isometrinen kuvakulma tuo mieleen genren klassikot, kuten Baldur’s Gaten.


Liikkuminen tapahtuu korkealta yläviistosta kuvattuna, eli isometrisesti. Taustat ovat varsin nättiä 2D:tä ja pelihahmot 3D:tä. Lopputulos on ajattoman siisti.

Kuuden hengen seikkailijaryhmä nuohoaa luolastoja, kyliä ja erämaita. Taistelu on lähes vuoropohjaista, eli välilyönnistä saa pelin paussille ja voi antaa ukoilleen ja akoilleen tarkempia komentoja. Hahmojen tekoälyn voi säätää hyökkääväksi, puolustavaksi tai muita hahmoja tukevaksi. Kun itse ei anna käskyjä, hoitaa tekoäly perusjutut annetujen suuntaviivojen mukaisesti. Tekoälyä voi halutessaan säätää melko tarkasti eri tilanteisiin mukautuvaksi. Itse en kokenut helpolla vaikeustasolla pelatessani sille mitään tarvetta.

Alkuvaiheessa peliä saa oman tukikohdan, jonka korjailu on mukava lisäpuuha pelin keskellä. Kuuden hengen perusryhmänsä ulkopuolelle jätettyjä kavereitaan voi myös lähettää tekemään itsenäisesti pikkutehtäviä. Vastaava alipeli on nähty aiemmin mm. Assassin’s Creedeissä.

Varusteitaan voi itse lumota paremmiksi sieltä täältä tipahtelevien materiaalien ja ohjeiden avulla. Samoin voi kokata itselleen bonuksia antavaa sapuskaa, tehdä taikajuomia tai kirjoitella loitsukääröjä tiukan paikan varalle.

Pillarsissa varusteita tippuu kaadetuilta vastustajilta runsaasti, sillä näillä on yleensä kannossa se mitä pitäisikin, eli esimerkiksi vartiosotilaalla on haarniska, kypärä ja hilpari. Helpolla vaikeustasolla pelaajan hahmoilla on käytössään pakettiauton kokoinen arkku, johon kamat voi heittää odottelemaan tarkempaa inventointia. Vaikeammalla tasolla kaikkea ei saa kantoon. Ei se putoava tavara usein kovin hehkeää kyllä ole, mutta peruskamoja myymällä saa kuitenkin rahoitettua tukikohtansa rakentamista ja ylläpitoa helposti.

Ääninäyttely ja musiikki ovat sellaista perushyvää tasoa, ei jää mieleen mutta ei ärsytäkään. Kaikkea ei ole läheskään ääninäytelty, vaan tarinankuljetus on toteutettu pitkälti pelkästään luettavina tekstilaatikoina.

Välianimaation sijaan siirtymät tarinassa hoidetaan tekstilaatikoilla. Ihan hyvä, sillä monesti animaatiot vain rikkovat hyvän pelirytmin.


Pillars of Eternity on puhtaasti teknisesti katsoen täydellinen vanhan ajan roolipeli, mutta jää parissa suhteessa esikuvistaan. Ensinnäkin mukaan tuleva seikkailijakööri on aika hajuton ja mauton. En ole unohtanut 16 vuoden jälkeenkään Baldur’s Gaten Minsc-samoojaa jonka lemmikkihamsteri ja uskomattoman huvittava läpänheitto jaksoi naurattaa. Pillarsista en tahdo muistaa edes porukkani jäsenten nimiä paria tuntia pelaamisen lopettamisen jälkeen. Hahmoilla toki on syynsä roikkua mukana ja kunkin tarina etenee hiljalleen pelin mukana jos tekee asianmukaiset questit. Ryhmän jäsenten tarinat ja persoonat eivät nouse ihan sille tasolle, että jaksaisin kiinnostua siitä, kuka roikkuu mukanani. Valitsin ryhmäni puhtaasti tyyppien erikoistaitojen perusteella.

Tarina paranee loppua kohti ja pelaajan valinnoilla on merkitystä. Lopussa nähdään jopa varsin kunnianhimoista pelikäsikirjoitusta, kun eri jumalat koittavat saada pelaajan alter egon toimimaan käsikassaranaan. Pelaaja saa ihan miettiä myös vaihtoehtoisia maailmankatsomuksia ateismista lähtien ja näiden valintojensa kautta vaikuttaa Eoran maailmaan. Epilogissa kertojanääni kuvaa, miten pelin aikana tehdyt valinnat vaikuttivat maailmaan. Koin siinä itse aika palkitsevia ”jes!” ja ”voi ei” -elämyksiä.

Kauneusvirheenä pelin kickstarter-juuret syövät immersiota. Runsaammin lahjoittaneet ovat nimittäin päässeet peliin mukaan. Hautaholvit ovat pullollaan tukijoiden nimiä ja näiden kirjoittamia muistokirjoituksia jotka rikkovat neljännen seinän totaalisesti tyyliin ”Sir Jonne85:  hienoa että teitte tämän pelin”. Kaupunkien kadut ovat myös täynnä tukijoiden alter egoja, joiden sielut voi käydä lukaisemassa. Nämä tekstit ovat järjestään ylipitkiä ja pelin tarinalle merkityksettömiä fanifiktion pätkiä. Toivoisin optiota jolla nämä voisi klikata pois päältä tunnelmaa syömästä.

Peli myös latailee siirtymien aikana ja tallentaessa luvattoman pitkään. Kannattaa siis asentaa Pillars nopsalle SSD-levylle, jos sellainen koneesta löytyy.

Pelattavaa on peruspelissä riittää useiksi kymmeniksi tunneiksi ja White March Part I -lisärillä pelattavaa on vielä enemmän. Lisää on tulossa.

Pelasin Pillars of Eternityä oikein mielelläni sen puutteista huolimatta. Pirteä loppu jätti hyvän jälkimaun. Kilpailijoita ei lajityypissä ole ihan hirveästi. Wasteland 2 ja Shadowrun-kolmikko ovat tyyliltään samanlaisia, mutta kumpikaan pelisarja ei sijoitu perinteiseen fantasiamaailmaan. Juuri ilmestynyt virallinen D&D peli Sword Coast Legends taas on saanut murskaavan huonoja arvosteluja, joten Pillars on fantasiasta nauttivan retroropettajan paras ja oikeastaan ainoa valinta.

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.