Kakunjakoa ja kaksintaisteluita

by 15.00.00 2 kommenttia

Pelikerhon perustamisen jälkeen emme ole Annikan, Akin ja Ninnin kanssa päässeet saman pöydän ääreen, sillä pelien opetus jakaa porukan kerhossa hajalleen. Lauantaina pidimme kuitenkin neljästään lähemmäs 7-tuntisen maratonsession.


Annika tosin starttasi pelit jo paria tuntia aiemmin, kun lauma Olavin koulukavereita tuli kylään eväät mukanaan pelaamaan Colt Expressiä.

Aki ja Ninni olivat tehneet päivällä kirppiskierroksen ja saapuivat alku-illasta mukanaan Ikea-kassi täynnä saalista.
Muutamalla eurolla mukaan lähteneet huippukuntoiset Stratego ja Paris Connection olivat  paremmasta päästä saalista. Yllättävin taisi olla Ninnin löytämä Z-man -julkaisu A Conclave of Wyrms.

Wapi - filleri isossa boksissa

Ensimmäisenä pöydälle otettiin yksi saalispeleistä, Reiner Knizian suunnittelema Wapi (2003). Se on aika näyttävä kokonaisuus. Muoviset isot toteemipaalut ja suuri värikäs lauta herättivät heti kiinnostuksen.

Wapin ohjeet sisäistää hetkessä, se on nopea pelata ja näyttää kivalta. Kevyeksi perhepeliksi näppärä, mutta vie hyllystä täysikokoisen pelin paikan.
Wapi on hyvin yksinkertainen ja nopea abstrakti laattojenasettelu, jossa tarkoituksena on varata kolmella omalla toteemillaan parhaiten hopeaa tuottavat valtaukset. Wapi on uudelleenteemoitettu ja yksinkertaisempi versio Knizian omasta Gold Diggeristä (1990).

Hopeat on aseteltu valtauksille, alkaa olla pistelaskun aika
Omalla vuorolla nostetaan kangaspussista yksi laatta. Laatoissa on joko 0-5 hopeaa tai yhden valtaussektorin eläintoteemi-tunnus. Laatta asetetaan laudalla, hopeat mihin vain vapaaseen kaivausruutuun, eläintoteemit niitä vastaavalle valtaukselle (4 paikkaa per valtaus). Toteemilaatan asettamisen jälkeen päätetään pistetäänkö yksi kolmesta omasta toteemista sen päälle. Toteemeja ei saa enää liikuttaa, joten valinta on pysyvä. Kun viimeinen kaivuualue on saanut hopeamerkkinsä, lasketaan pisteet siten, että niissä olevien hopeoiden määrä kerrotaan valtauksella olevien omien toteemien määrällä.

Taktikointi pelissä on yksinkertaisesti sitä, että parhaat hopeat asettelee valtauksille joissa on itse ainoana osakkaana, keskinkertaiset niihin joissa on oma ja muiden toteemeja, ja huonoimmat niille valtauksille, joissa ei ole itse osallisena.

Board Game Geekin keskiarvo Wapille on aika heikko 4.9. Antaisin sille itse pikkuisen paremmat pisteet, sillä se ei ole oikeastaan yhtään hullumpi filleriksi tai lasten kanssa pelattavaksi. Nätin ulkoasun ansiosta se olisi pelikerhossa varmasti lapsiperheiden mieleen.

Shogunin kakkua jakamassa

Lämmittelyn jälkeen esiin otettiin illan toinen pääruokalaji, Shitenno (2011). Sen on suunnittellut Cédric Lefebvre (mm. Yggdrasil), mutta varsinaiset syyt pelin hankintaan meillä olivat Vincent Dutraitin kuvitus sekä Board to Deathin videoarvio.  Jälkimmäinen paljasti pelin varsin erikoislaatuiseksi  mekaniikaltaan.

Shitennossa pelaajat ovat shogun Togukawa Ieyasun kenraaleja, shitennoja. Aina parillisina vuosina kenut kokoontuvat pääkaupunki Edoon jakamaan Shogunin myöntämää kakkua, eli verotuloja ja sotilaita keskenään. Seuraavan vuoden aikana pitää nämä resurssit sitten käyttää mahdollisimman tehokkaasti oman vaikutusvallan kasvattamiseen provinsseissa. Vaikutusvaltaa maakunnissa (=pisteitä) saa keräämällä oikeanlaisia settejä sotilaita tai yksinkertaisesti ostamalla sitä rahalla.

Pelissä on neljä roolia, joilla kullakin on oma erikoiskykynsä. Arvokkain on daimio, jonka tehtäviin kuuluu Shogunin myöntämien resurssien jako. Tämä on pelin ehdoton suola. Daimion pelaaja saa eteensä armeija-,vero- ja roolikortteja. Daimio tekee näistä haluamiaan pinoja ja tekee myötäpäivään seuraavalle kenraalille avoimen tarjouksen. Jos ensimmäinen kenu ei kelpuuta ehdotettua budjettiaan, se siirtyy seuraavalle. Jos tarjous ei kelpaa kenellekään, joutuu Daimio ottamaan sen itselleen ja loppuresurssien jakaminen siirtyy seuraavaksi korkea-arvoisimmalle pelaajalle. Pelimekaniikka on siis käytännössä kun lasten tapa jakaa kakkua, yksi leikkaa palaset ja toinen saa valita ensimmäisenä minkä palan ottaa.

Annikalla on kädessään samurai, soturimunkki ja
 ratsusotilas, sekä kolme kokua, eli rahakorttia.
Kakun jakaminen on homma, jota moni pelaaja välttelee mielellään. On aika työlästä yrittää tehdä budjetti joka miellyttää kolmea muuta pelaajaa ja vielä lopuksi saada itse kortit, jotka kelpaavat itsellekin. Tuurielementtejä pelissä on lisäksi hyvin vähän, joten Shitenno on aika tuhtia pohdintaa ja laskelmointia. Analyysi-paralyysistä kärsivien pelaajien kanssa tämä voi olla aika tuskainen peli. Varsinkin daimion pelaaja voi käyttää paljon aikaa aikaa yrittäessään juonitella: sopivia joukkoja tarjomalla pelaaja X:lle, tämä keskittyisi kamppailuun Kyushusta pelaaja Y:n kanssa, ja daimio voisi itse rauhassa varmistella Shikokun maakunnan itselleen.

Shitenno on mielenkiintoinen peli, joka tuo vähän mieleen huutokauppapelit. Molemmissa toisten pelaajien tarpeiden päätteleminen sekä kompromissien tekeminen on keskeistä. Se ei kuitenkaan synnyttänyt mielenkiintoisia tarinoita ja herättänyt halua pelata heti uudelleen toista strategiaa kokeillen.

Deadwood eli kuinka Villi länsi kesytettiin

Itse odotin eniten Akin tuomaan villiin länteen sijoittuvan työläistenasettelupeliin tutustumista. Deadwood (2011) eroaa genrestään merkittävästi siten, että kanssapelaajan cowboytyöläisen voi haastaa kaksintaisteluun. Pelin edetessä saapasmäki täyttyy kuolleista lehmipojista kuin Sergio Leonen westernissä ikään.

Rautatie tulee yhä lähemmäksi Deadwoodin kaupunkia.
Pelaajat ovat karjatilallisia, jotka kilpailevat parhaista rahansaantiapajista kasvavassa kaupungissa. Deadwoodissa on kaikki rakennukset mitä lännenkaupungilta voi odottaa, ilotaloa lukuun ottamatta. Saluunasta voi palkata itselleen eritasoisia pyssymiehiä likaisiin hommiin, kiinalaisesta pesulasta saa rahaa, ja pankin ryöstämällä saa rahaa sekä etsintäkuulutuksen itsestään. Kirkossa ei voi kaksintaistella ja siellä voi rukoilla syntejään anteeksi (ja päästä siten eroon etsintäkuulutuksesta). Rakennuksia on vielä paljon lisää ja ne toimivat temaattisesti pääosin todella hienosti yhteen pelimekaniikan kanssa. Kaupungissa on sheriffi, joka koittaa pitää järjestystä yllä, mutta tinatähden toimiston valtaamalla voi vaikuttaa missä suunnassa tämä rauhaa vartioi.

Edistys saapuu kaupunkiin junaradan muodossa. Sitä rakentamalla saa rahaa, mutta samalla pelin loppu myös lähestyy. Kun rata saavuttaa tietyn pisteen kartalla, peli päättyy ja eniten dollareita kerännyt karjatilallinen voittaa.

Meidän pelimme lähti nopeasti ruudinkatkuisella tielle. Minä, Annika ja Aki aloitimme väkivallankierteen, joka tuotti haudankaivajaa hallitsevalla Akille mukavasti tuohta. Sillä aikaa kun kävimme kolmistaan O.K. Corralin verilöylyyn verrattavissa olevaa sotaa, Ninni rakensi Deadwoodin infrastruktuuria saluunoiden, pankkien ja junaradan muodossa ja repi varsinkin hotellivierailta saamiensa tulojen avulla saavuttamattoman pistekaulan meihin muihin.

Saapasmäki täyttyy huonosihtisistä ja hidaskätisistä lehmipojista.

Deadwood poikkeaa virkistävällä tavalla Lords of Waterdeepin ja Viticulturen tyylisistä työläistenasettelupeleistä. Nopilla käytävä kaksintaistelu on toteutettu tosi hyvin, sillä pyssymiesten taitoerot ja varusteet vaikuttavat taisteluun tavalla, joka on helppo omaksua ja nopea pelata. Tunnelma on aina katossa pyssytaistelun alkaessa. Taistelun päätteeksi toinen osapuoli on joko paennut hylättyyn kaivokseen tai kaatunut saappaat jalassa. Välillä äijät ampuvat toisensa hengiltä. Pelin lopun mahdollinen tasapelitilannekin ratkaistaan pääkadulla kuudestilaukeavilla.

Deadwood on melko kevyt ja nopeatempoinen, ennen kaikkea se on hauska ja vahvasti teemallinen työläistenasettelupeli. En tiedä tarjoaako se taktisesti yhtä mielenkiintoisia valintoja kuin vaikka suosikkeihini kuuluva Viticulture, sillä Deadwoodin sisäinen tarina vei minut niin mennessään, että en hirveästi jaksanut optimoida tekemisiäni.


French Connection

Ninnin kirpparilta löytämästä Paris Connectionista oli edellinen omistaja heittänyt pois muut kuin ruotsinkieliset ohjeet. Koska meillä on suomenkieliset säännöt, päätimme pelata kerran opettelun vuoksi. Pelin julkaisi alunperin Winsome paljon kotikutoisemman näköisessä muodossa nimellä SNCFParis Connection tulee samankokoisessa laatikossa kuin Menolippu, mutta on aivan erilainen peli.




Paris Connection on ultrakevyt talousjunailu, jossa pienet puujunatokenit toimivat niin ratojen rakennusaineina kuin oman värisensä junayhtiön osakkeina. Peli ei kestä kuin 20-30 minuuttia, mikä on tämän kokoiselle pelille turhankin nopea aika. Toisekseen setuppi on järjettömästi toteutettu, sillä ensin junia asetellaan laudalle, sitten ne sekoitetaan keskenään pussissa ja asetellaan kunkin pelaajan näkösuojan taakse randomisti, ja sen jälkeen ne järjestetään vielä väreittäin omille laudoilleen. Hermo menee joka kerta, ja pelilaudan asettelu vie yhtä kauan kuin pelaaminen.

Sääli, sillä Paris Connection olisi ihan näppärä välipala, jos sen saisi alkamaan nopeammin.

Voitolla yöhön

Loppuilta meni kevyemmissä merkeissä. Wolfgang Kramerin Keskiyön kummitus (1989) on jännittävä, hauska ja nopea peli, jota pelaa mielellään ihan aikuistenkin kesken. Lapsille (ja Annikalle) se on vielä kovempi juttu, vaikka pelin ikä näkyykin komponenteissa.

Me saimme joka tapauksessa kunnon hysteeriset naurut, kun puoliunessa yritimme ohjastaa juhlavieraitamme vapaisiin huoneisiin piiloon käytävillä liitävää kummitusta. Hävisin tämän todella näyttävästi, kolmen pelikierroksen aikana taisin saada kahdesti ukkelini turvaan johonkin huoneeseen, muuten päädyin haamunruoaksi.

Kummittelun jälkeen otimme muutaman erän illan toista Knizian peliä, Kaappaa Kengurua (2009). Meillä on kehittynyt tämän ympärille aivan omanlainen läpänheitto, johon verrattuna pelimekaniikka tai kuka voittaa on aika lailla toissijaista. Harmaa kenguru sai ikuiseksi ristikseen lempinimen "Tuhkapingviini". Jollet ollut paikalla, et voi ymmärtää...

Olimme jo lopettamassa, kun keksimme että Ninni ei ole koskaan pelannut Dixitiä! Mukavan tiukka kamppailu päätti illan, sain viimeisellä vuorolla kirittyä muilta vähän karkuun ja pääsin voitolla yöhön.

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

2 kommenttia:

  1. Paris Connection on yksi niitä pelejä, joista pidin todella paljon, mutta joita kukaan ei halua pelata. SNCF:nä sitä sai jonkun kerran onneksi pöytään. Aika paljon nopeuttaa pelaamista, kun ei vain yksinkertaisesti lajittele niitä junia ennen pelin aloittamista, ei se niin tarkkaa ole ja luppoaikana niitä voi sortteerata.

    VastaaPoista
  2. Ehkäpä tuosta ratkaisu. Toisaalta junat ovat pelin hienoin komponentti, toisaalta myös rasittavin. Mietin jo sellaistakin, että jos eri väriset junat olisivat selvästi eri kokoiset, ne voisi siivilöidä omiin kasoihinsa. No joo...

    VastaaPoista