Nelivuotiaamme suosikkilastenpelit

by 17.47.00 2 kommenttia

Kuopuksemme on ahkerasti mukana lautapeliharrastuksessamme. Hän tahtoo yleensä osallistua, oli pöydällä mikä peli tahansa. Omaksi mielipelikseen Sampo ilmoittaa Menolipun sekä itse laatimansa sen monet variaatiot. Tässä postauksessa kuitenkin käyn läpi niitä alle kouluikäisillekin tarkoitettuja pelejä, joita nelivuotiaamme toivoo pelattavan tiuhemmin kuin muita.

Teksti: Annika Saarto

Lastenpelien valikoimamme on suhteellisen laaja, kiitos ahkeran kirppistelyn sekä sen, että käytettyjä lastenpelejä on paljon kierrossa. Keskimäärin olemme lautapelistä maksaneet varmaan kolmen euron verran. Moni peli soveltuu aikuiseenkin makuun. Nämä kuusi peliä poimin ludoteekistamme esiteltäviksi Sampon suosikkeina:

Pääseekö Robin torniin ennen velhoa?
Lohikäärmeiden aarre
Kaappaa kenguru
The Magic Tower
Vauhtiveturit
Kanin loikka
Halli Klack

Listan ensimmäiset, eli Reiner Knizian Lohikäärmeiden aarre (2003) ja Kaappaa kenguru (2009), on jo kertaalleen esitelty Todellisuuspaossa, joten ei nyt mennä niihin sen tarkemmin. Totean vain, että kengurupeli on hauska aivojennollaamisfilleri myös aikuisporukassa esimerkiksi kahden raskaamman strategiapelin välissä. Lohikäärmeiden aarteen eli ”Lohkarin” tai ”Mähähäkkipelin” hämähäkkilaatoista Sampo ei tykkää ollenkaan hämähäkkilaatoista, jopa vähän pelkää niitä. Mieluummin hän jättäisi ilkimykset kokonaan pois. Samaan tapaan minäkin lapsena pelkäsin Afrikan tähden rosvoja ja ehdottelin sääntömuutoksia niiden osalta. Lohkari on virallisesti suunnattu ikäluokalle 8+, mitä en ymmärrä ollenkaan. Kyseessä on puhdas muistipeli, joskin vähän monimutkaisempi sellainen.

Prinsessa on pulassa

The Magic Tower kutkuttaa Sampoa todennäköisesti magneettimekaniikan ja ihan oikean lukkoviritelmän takia. Sitä paitsi, kukapa pieni poika tai tyttö ei tahtoisi löytää satumetsästä avainta, jolla voi vapauttaa tornin prinsessan? Torniin pääsystä kisaavat keskenään Robin ja Velho. Velho tietää avaimen sijainnin, mutta sillä on pidempi matka satumetsään kuin Robinilla, joka etsii avainta polkulaattojen alta pelkän tuurin varassa. Kun avain löytyy, on vielä arvattava oikein, mihin tornin kuudesta lukosta se sopii. Onnistunut suoritus ponkauttaa prinsessan vapaisiin sfääreihin. The Magic Tower on julkaistu vuonna 2012, ja sen ovat suunnitelleet Inka ja Markus Brand.


Punaisen veturin tilanne näyttää pahalta: punainen radanpätkä vie pientareelle.
Senkin radanrikkoja!

Bob Lindnerin Vauhtiveturit vuodelta 2010 vaatii jo pikkuriikkisen strategista silmää. Se, viekö aivotyö voittoon asti, on jo eri asia. Pelaajien tehtävänä on kuljettaa kolme veturiaan tallista maaliin kolmea rinnakkaista rataa pitkin. . Mutkikkuutta ihan kirjaimellisesti tuovat radanpätkät, joilla tilkitään perusratojen kolmea katkoskohtaa. Radanpätkiä on vain kaksi, joten jossain kohtaa perusrataa on aina katkos. Jos sinne joutuu, veturi palaa takaisin lähtötalliin. Onnekas veturi pääsee liikkuvan radanpätkän mukana lähemmäs maalia, ja epäonnekas poispäin sieltä. Radanpätkät ovat eriväriset, ja noppa määrää, mitä niistä liikutetaan. Pelissä on myös tavallinen noppa, jolla veturit liikkuvat eteenpäin. Tämä peli on synnyttänyt yllättävän kiihkeitä tunteita myös Kaitsussa ja minussa, jos varmalta tuntunut voitto on viime hetkellä mennyt sivu suun tai häviöasema yllättäen vaihtunut menestykseksi.

Jättiporkkanan kohtalokas kutsu

Kanit porkkanahuumassa.
Kanin loikka taitaa olla jo jonkinmoinen klassikko. Se on julkaistu alun perin vuonna 1999, mutta me löysimme sen kirpparilta vasta viime viikolla. Pelikertoja on tullut useita, ja myös esiteini-ikäinen esikoisemme tykästyi siihen heti. Jokaisella pelaajalla on erivärinen kanijoukkue, joka kiertää kuoppaista mäkeä. Voittaja on se, jonka joukkueeseen kuuluva kani saavuttaa ensimmäisenä mäen päällä olevan jättiporkkanan. Pelaajat nostavat vuorollaan kortin pakasta ja etenevät kortista riippuen yhden, kaksi tai kolme loikkaa. Vaihtoehtoisesti pakasta voi nousta kortti, joka velvoittaa kääntämään jättiporkkanaa. Näin tekemällä johonkin kohtaan polkua ilmestyy kuoppa. Jos kyseisessä kohdassa sattuu olemaan kani, se tippuu mäen uumeniin. Peli on selvästi vankkaa tekoa: kortit ovat jo aivan hiirenkorvilla, mutta vääntökoneisto toimii moitteetta. Mekaniikka on innoittanut poikiamme loihtimaan peleistä uusia versioita. Yhdessä niistä lyödään kiinalaisilla leikkirahoilla vetoa siitä, minkä värinen kani tippuu kuoppaan ensimmäisenä. Voittaja on se, jolla X:n kierroksen jälkeen on eniten kolikoita.

Klack! sanovat kiekot

Kiekkojen klaksuttelua.
Sorminäppäryys- ja reagointipeli Halli Klack! tiivistää tunnelman ja koukuttaa pelaamaan usean erän putkeen. Pelin on suunnitellut Haim Shafir vuonna 2012. Setissä on 36 magneettista kiekkoa, joista pitäisi kahmia mahdollisimman monta omiin hyppysiin. Kaksi noppaa määrittäa, mitä kiekkoja saa ottaa. Jos värinoppa näyttää keltaista ja kuvionoppa tähteä, pöydältä käyvät napattaviksi kaikki ne kiekot, joissa on keltainen tähti. Valkoisen ja kuviottoman nopan yhdistelmä on jackpot: kaikki kelpaa. Kiekkojen keräämisessä on kuitenkin oltava paitsi nopea, myös huolellinen. Väärän kiekon poimimisesta oman magneettipötkön jatkeeksi joutuu nimittäin luovuttamaan väärän kiekon lisäksi yhden ylimääräisen kiekon takaisin pöydälle. Tämä peli kuumentaa tunteet hetkessä, ja pelaajien tasavahvuuteen kannattaa kiinnittää huomiota. Nelivuotiaasta ei ole kivaa, jos kolmetoistavuotias ei anna mitään mahdollisuuksia. Kodin ilmapiiriä yritetään sen jälkeen liennytellä koko loppuilta.

Kuopus on siis kiinnostunut hyvin monentyyppisistä peleistä. Hottislistalla on sorminäppäryys-, tuuri- ja muistipelejä, ja pientä strategiantynkääkin joistain löytyy. Konkreettisesti erikoiset mekaniikat, kuten magneettiin kiinnittyvä avain tai mäkeen ilmestyvä kuoppa, ovat kova juttu. Useasti käy niin, että Sampo alkaa kehittää omia sääntöjä, jotka muuttuvat lennossa. Hän on myös ennakkoluuloton eri pelien yhdistämisessä. ”Menolippu Manhattanille” olisi hänen unelmakombonsa. Sen asettelua laudalle on jo kokeiltu.

Manhattanin ja Menolipun komponentteja iloisesti sekaisin.


Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

2 kommenttia:

  1. Halli Klack on vähän noita päiväkotipelejä, eli hyötyy siitä, että pelaajakatras on runsas ja suunnilleen samanikäinen, toisin kuin harvemman kotona.

    VastaaPoista
  2. Vauhti on pojalla kiihtynyt hyvin ja rennosti pelatessa antaa haastetta vanhemmille. Tosissaan pelaava isoveli tietysti lesoilee voitollaan siihen malliin, että voi häviöstä joskus paha mieli, vaikka muuten onkin oppinut häviämään ihan hienosti.

    VastaaPoista