Cthulhu fhtagn - sooloilua lovecraftittain

by 23.02.00 0 kommenttia
Ai kauhia tommost Kthulhhuu, kummottos se oikke tol talol tekkee! Soura Pekka nimpal kauhiast flytiin täält.

“I wish I was still an atheist. Believing I was born into a harsh, uncaring cosmos – in which my existence was a random roll of the dice and I was destined to die and rot and then be gone forever – was infinitely more comforting than the truth. Because the truth is that my God is coming back. When he arrives I’ll be waiting for him with a shotgun. And I’m keeping the last shell for myself.”



― Charles Stross, The Fuller Memorandum





Suunnittelija: Corey Konieczka
Julkaisija: Fantasy Flight Games
Julkaisuvuosi: 2013 Kieli: englanti
Ikäsuositus: 14+
Pelaajamäärä: 1-8
Peliaika: 180 min
Luin lukioaikoina H.P. Lovecraftin (1890-1937) tuotantoa ja kavereiden kanssa pelattiin tuolloin myös paljon Chaosiumin julkaisemaa Call of Cthulhu -roolipeliä. Lovecraftin luomassa Cthulhu-mytologiassa suuret muinaiset hirviöt uhkaavat herätä unestaan ja tuhota ihmiskunnan. Tunnelmaltaan tarinat ovat kovin synkkiä, useimmat tarinat päättyvät päähenkilön kuolemaan tai sekoamiseen.

Viime vuosina olen pelannut pari kertaa kaverin Arkham Horror -lautapeliä, joka ilmestyi jo 80-luvulla. Se on edelleen hyvin suosittu ja siihen on tehty lukuisia laajennuspaketteja. Arkham Horrorissa pelaajien ohjastamat hahmot sulkevat yhteistyössä ulottuvuuksien välisiä portteja ja taistelevat niistä saapuvia kauheuksia vastaan kuvitteellisessa Arkhamin kaupungissa. Arkham Horror on nykyajan mittapuulla järkyttävän kömpelö peli. Siinä on miljoona nappulaa, pahvilaattaa, korttia ja pelin valmistelu vie ikuisuuden. Pelaamiseen on myös varattava useita tunteja. Neljällä tai viidellä pelaajalla huomasin, että peli on pitkälti vuoronsa odottelua. Ja kun se oma vuoro tulee, niin mahdollisia vaihtoehtoja on käytännössä yleensä vain yksi tai kaksi. Ja kun jotain  yrittää tehdä, niin on suuri mahdollisuus että nopat eivät suosi ja hahmo joutuu ojasta allikkoon. Pelistä tulee vähän sellainen olo, että tässä ei ihan hirveästi voi itse vaikuttaa tapahtumien menoon.

"Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn"
(”Talossaan R'lyehissä kuollut Cthulhu odottaa uneksien")

Eldritch Horror valtaa pöydän

Vuonna 2013 ilmestynyttä Eldritch Horroria kuvattiin samanhenkiseksi, mutta virtaviivaisemmaksi kuin Arkham Horror. Dice Towerin tyypit kehuivat arvostelussaan peliä kovasti, joten sorruin ostamaan sen kerran Retromagiassa poiketessani. Kun kotona avasin laatikon menetin heti pointin sanityä, sillä sisältä löytyi virtaviivaistuksesta huolimatta edelleen ainakin puoli miljoonaa osaa. Kilohinta tosin on kohdallaan, painoa noin 60 euron hintaisella laatikolla on lähemmäs pari kiloa.

Pelkästään erilaisia pöydälle tulevia korttipakkoja on 13 erilaista ja pahvilaattakasoja suunnilleen saman verran. Neljän hengen ruokapöytä meinaa loppua kesken, sillä maailmankartta on jo yksissään lähemmäs metrin mittainen. Kaksi 16-sivuista ohjekirjaa pitää tankata hyvin, sillä Eldrich Horror on helkkarin monimutkainen verrattuna mihin vaan muuhun hyllystämme löytyvään peliin –  Steam ja Power Grid mukaan lukien. 

Kamerassa ei tahtonut linssi riittää kaiken pöydällä olevien Eldritch Horrorin komponenttien kuvaamiseen. Pelin asettelu ja pois korjaaminen vievätkin runsaasti aikaa.
Kuten useimmat yhteistyöpelit (esim. Salaisuuksien saari, Pandemia),  Eldritch Horror toimii myös yksinpelinä. Kovin monen pelaajan kanssa tätä ei viitsisikään, sillä maksimimäärällä (8) pelaajia, peli kestäisi varmaan kuutisen tuntia. Kauhuteeman ja vähintään noin kolmen tunnin keston vuoksi tämä ei ole ihan perhepeli. Muun kotiväen reissatessa viikonlopuksi Vaasaan päätin tarttua Cthulhua lopulta lonkeroista ja pelata yksinpelinä Eldiksen pariin kertaan läpi.

Valitsin pelattavakseni kaksi hahmoa, parannuksen tehneen  kultistin Diana Stanleyn, sekä Etelä-Afrikasta aloittavan shamaani Akachi Onyelen. Kaksikko reissasi ympäri maailmankarttaa yrittäen estää muinaisen Azathothin heräämistä. Se kun johtaisi ihmiskunnan nopeaan ja kivuliaaseen loppuun. Erilaisia päävastuksia on peruspaketissa neljä, valitsin Azathothin koska se on niistä helpoin. 
Akachi Onyele pystyy shamaanitempuillaan vaikuttamaan siihen missä päin maailmaa seuraava hirviöportti toiseen ulottuvuuteen aukeaa. Hän osaa myös matkustaa porttien välillä.

Hahmojen hommana on etsiä johtolankoja ja taistella kosmisista porteista tulevia hirviöitä vastaan. Kello käy, sillä aina vuoron päätteeksi tähtien asento muuttuu. Kun tähtien asento on oikea – tai paremminkin väärä – se suuri muinainen herää ja pistää meidät kaikki poskeensa. Aikaa ei siis ole loputtomasti, vaan heti alusta lähtien on lähdettävä keräämään kartalle hiljalleen ilmestyviä johtolanka-merkkejä. Niiden avulla saa yleensä ratkaistua Suureen Muinaiseen liittyviä mysteereitä. Jos näitä ehtii selvittämään kolme ennen kuin Suuri Muinainen herää, on homma pulkassa ja maailma voi huokaista helpotuksesta.

En lähde avaamaan kolmen tunnin sessioni yksityiskohtia, sanotaan vain että parin hyvin epäonnekkaan nopanheiton jälkeen tuurini kääntyi ja kaikki onnistui sen jälkeen nappiin. Ratkaisin mysteerit, nirhasin vinon pinon pienempiä monstereita ja suljin useita monstereita spawnaavia portteja.

Sunnuntaina pelasin vielä toisen kolmen tunnin pelin uusilla hahmoilla ja päävastustajaksi valitsin vähän vaikeamman Yog-Sothothin. Poliitikkohahmoni käytti vaikutusvaltaansa hankkiakseen itselleen ja toiselle hahmolleni hirveät kasat varusteita, joiden avulla olin erittäin tehokas taisteluissa. Peli oli tiukempi, mutta jälleen onnistuin maailman pelastamisessa.

Mitä pidin?

Eldritch Horror ei ole päässyt eroon Arkhamia vaivanneesta tunteesta, että tekemäni valinnat eivät ole kovin merkittäviä. Kahlasin lähinnä itsestään selvää polkua eteenpäin tarinan läpi. Niin, tarinan. Mysteerien ratkaisu ja joka vuoro pelattavat kohtaamiskortit muodostavat pelistä toiseen vaihtelevan tarinan, joka aukeaa pieninä tekstipätkinä. Tämä tuo Cthulhu-teeman hyvin esiin ja tuntuu vähän johdonmukaisemmalta kokonaisuutena kuin mitä Arkhamissa nähtiin.

Paketissa oleva tavaramäärä riittää kyllä siihen, että pelin voi pelata läpi 8-10 kertaa ennen kuin se alkaa toistamaan itseään. Lisäosia on ilmestynyt useita, joten jos tästä pitää niin pelaamista riittää pitkäksi aikaa. En voi sanoa, että olisin kuitenkaan itse mitenkään erityinen pelin fanipoika parin illan pelaamisen jälkeen. Peli vaatii aikaa ja vaivannäköä ihan turhan paljon, että se päätyisi pöydälle enempää kuin pari kertaa vuodessa. Eldritch Horror on kaunis, mutta kaikesta sen saamasta "modernisoinnista" huolimatta se on edelleen kömpelö.

Kuitenkin tarpeettoman monimutkaisen pelimoottorin alla on jotain mikä puhuttelee minua. Hahmonkehitys, jatkuva uhka ja pienet tarinaa eteenpäin vievät tekstit saavat mielikuvituksen lentoon, mitä ei tavallisesti pelaamissani eurotyylisissä lautapeleissä tapahdu. Eldritch Horror ja Arkham Horror ovat kuin haitarimusiikki tai kansantanssit – ei ole mitään järjellistä syystä pitää niistä, mutta tietty porukka vannoo niiden nimeen. En kuulu tähän porukkaan, mutta ehkä jos olisin päässyt pelaamaan Arkham Horroria joskus 90-luvun alun Lovecraft-vaiheessani, rakastaisin peliä itsekin.

PÄIVITYS: Jutun kirjoittamisen jälkeen pelasimme kaverin, Arkham Horror -veteraanin, kanssa kaksin Eldritchiä. Hän piti peliä selvästi AH:ta sujuvampana ja meillä oli kyllä hauskaa pelatessa. Yksin pelatessa homma äityy helposti vähän vakavaksi, mutta kaverin kanssa voi jo naureskella vapaammin surkeille nopanheitoilleen. Myös tarinallisuus toimii paremmin kun toinen lukee sinulle kortista mitä tapahtuu. Selvästi mukavampi kaksin kuin yksin, mutta pelin kesto tulee helpommin ongelmaksi. Jouduimme lopettamaan kolmen tunnin jälkeen kesken ajan yksinkertaisesti loppuessa. Vinkiksi, kahdella pelatessa kannattaa ottaa kummallekin kaksi hahmoa. Jos toinen saa päälleen kirouksen, pystyy edes toisella tekemään jotain mielekästä vuorollaan.

Kannattaa joka tapauksessa kokeilla ennen ostopäätöstä.

Kai Saarto

Lautapelibloggaaja

Kai on ammatiltaan toimittaja, Annika yliopistotutkija. Lautapelit ovat molempien intohimo.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti